Minä olen kova tyttö syömään sanojani, kun kirjoitan vielä tähän blogiin.

Viime perjantaina päädyin ensiavun kautta takaisin osastolle ja olen ollut jumissa siellä tähän aamuun asti. Siksi siis pitkä tauko kirjoituksissa ja sähköposteissa. Nyt olen pitkän viikonlopun lomalla.

Olen perustanut uuden blogin nimeltä Paha satu. Tarinani jatkuu siellä ja kaikki lukuun ottamatta vanhempiani ovat tervetulleita sinne. Salasanaa voi tiedustella minulta sähköpostitse, osa tietääkin sen jo (se sama jolla tähän blogiin pääsi ennen). Hullun lailla jää kaikille avoimeksi.

Nähdään!

Paha satu

Olen käymässä kotona. Siihen vaadittiin tuntien painostus, neuvottelu lääkärin ja virolaisten amanuenssien kanssa, uusi lääke ja paljon kyyneliä. Tekstiäni voi olla vaikea seurata, sillä pääni muistuttaa tällä hetkellä vilkasta moottoritien risteystä. Cipralex puski minut hypomaniaan, joten saatiin sitten viimein selvyys siihenkin, sairastanko bipoa vai en. No kyllä näköjään lievästi sairastan. Mutta se ei taas sulje rajatilapersoonaa pois, ei - minä olen kaksiuuntainen epävakaa. Siinäpä sairautta kerrakseen nuorelle tytölle. Hullu mikä hullu.

En jaksa nyt pohtia, lukeeko isä tämän vai ei. Lukekoon vaan, blogiin pääsee ihan noin vaan suoralla osoitteella. Että siinä minun hieno suojautumiseni. Kunhan jaksan keskittyä, perustan sen uuden blogin ja suojaan sen heti alusta alkaen. Poistan tästä blogista tulenarat kirjoitukset liittyen lapsuuteeni.

Nyt hyppään taas asiasta kukkaruukkuun. Olin viikonloppuna ihmeellisen hyvävointinen, ajattelin uuden masennuslääkkeen auttavan. En osannut hämmästellä sitä, miksi tilailin netistä roinaa sadalla eurolla, kirjoitin miljoona sivuisen kirjeen (sori Liinu, toivottavasti saat jotain selvää siitä), hurjastelin autolla, keksin muuttaa omaan asuntoon, aloin kirjoittaa unistani romaania, poljin pyörällä kilometrejä toisensa perään väsymättä. Kunnes tiistaina aivoni levisivät käsiin, viimeinenkin mutteri tipahti. Tapasin sairaalan sosiaalityöntekijän, ihan vaan kyselläkseni tuista muuttoa varten. Jokin naksahti pahemmin kuin kerran, ärtymys ja stressi saivat minut viskomaan kaikki tavarat huoneessamme päin seiniä ja ikkunaa (onneksi se on turvalasia!), huutamaan kaikille mielipuolena ja lopulta tutisemaan.

Ennen sossua olin tavannut psykologin, joka taas oli huomannut heti, etten ole ihan normaalissa mielentilassa. Itse en osannut hämmästellä täyttä keskittymiskyvyn puutetta (olen ollut aina vilka ja huono keskittymään), enkä sitäkään kun luettelin piiiitkiä numerosarjoja psykologin perässä ja jopa väärinpäin. Minä joka en edellisillä kerroilla ollut muistanut kuin kahden-kolmen numeron sarjoja...Psykologi oli fiksuna tyttönä soittanut samantien lääkärille ja kertonut tytön olevan aivan maaninen.

Nyt siis hoitojaksoni jatkuu, vaikka perjantaina piti olla kotiutuspäivä. Hypomaniaa yritetään katkaista Cipralexin puolituksella ja iltaan lisätyllä Seroquelilla. Lääkäri toivoo tämän onnistuvan, sillä muuten tämä tyttö masentuu jälleen. Maniaa seuraa kuulemma aina masennus. Sepä kiva. Eilen nappasin ekat Serot, mutta vauhtia ja vimmaa riittää vielä. Voi olla, että masennuslääke vaihdetaan kokonaan, kaksisuuntaiseen masennukseen tehoaa ihan erilaiset tropit kuin tavalliseen, tai ainakin erilailla käytettynä. Joku lääke (ehkä Lamictal, en muista) olisi muuten hyvä, paitsi että vaikutuksen saamiseen tarvitaan 6 viikkoa. Minä en jaksa odottaa niin kauaa!

Huuh, on tämä elämä rankkaa. Minun täytyy palata jo pian osastolle, eivät laskeneet mielellään edes yöksi nyt kun olen tässä tilassa. Mutta minä vaadin päästä kotiin edes yhdeksi yöksi- 8 viikkoa hullujen huoneella alkaa riittämään. Vain luoja (johon en edes usko) tietää pääsenkö viikonlopuksi kotiin ja kuinka kauan joudun vielä suljetulla olemaan. Ajatelkaahan jos minut olisi kotiutettu jo aiempien suunnitelmien mukaan - kukaan ei olisi saanut tietää, että sairastan bipoa! Vasta sitten kun asiat olisivat oikeasti menneet jo pirun pahasti, jollakin olisi saattanut välähtää.

Nyt pitää ryhtyä maksamaan laskuja, joita sain tilaamistani tavaroista. Hih, keksin viikonloppuna yhtäkkiä alkaa keräillä kaikkea Hello kitty -kamaa ja tilasin sitä netistä ja huudin huutokaupasta. Voi nolouksien nolous! Mutta ihan söpöjähän nuo ovat, kunhan en enää tilaa mitään. Ja ehdin jo alkuviikosta H&M:lle ostamaan Hello kitty -yöpuvun ja alusvaatteita. Vielä tiistaina karkasin H&M:lle ostamaan housut ja topin. Kun oli niin ihanaa huomata, että tuo kirppuvaatteiden myyjä on ottanut mallistoonsa BB-sarjan (big and beautiful ;). Ostin upeat ruskeat reisitaskuhousut, joissa on lahkeessa kiristysnyöri. Lisäksi ostin vielä metsänvihreän topin ja se oli kyllä ihan perusmlliston puolelta, mahtui silti minullekin. Nyt näytän sitten ihan gettonuorelta!

Hohhoijaa, en jaksa lukea sepustustani läpi - ei siinä ole mitään tolkkua. Nähtäillään!

Seuraa törkeää kieltä: vittu perkele saatana.

Ei onnistunut minun hieno suojautuminen. Joka paikasta pääsee edelleenkin lukemaan blogiani - salasanasta huolimatta. Näyttää pahasti siltä, että joudun pykäämään kokonaan uuden blogin (että minä vihaan sitä ihmistä, joka kaiken pilasi) ja poistamaan tästä osan. Niin että tästä blogista voi lukea tapahtumien kulun ja sitten tahtoessaan pyytää salasanan uuteen blogiin ja jatkaa elämäni seuraamista siellä. Saa nährä mitä teen. Vai alanko mykäksi erakoksi. No nyt pitää lähteä sairaalaan.

Adios, katsotaan perjantaina mitä teen.

Aah, ihanan mielenrauha kun voi kirjoittaa tasan mitä tykkää. Aiemmin oli koko ajan pieni pelko takamuksessa, entäs jos joku tuttu lukee tätä..? Nyt päästin itseni irti ja tuntuu kyllä mahtavalta. Poissa isän armottoman katseen alta, jihuu!

Olisin kyllä mielelläni kirjoittanut julkisesti, jos joku toinen yhtä onneton olento olisi saanut vertaistukea minusta, mutta se siitä ja sen tärkeydestä.

Ihan (tai siis melko) ensimmäiseksi minun täytyy mainostaa uutta lääkettäni. Huomio kaikki fibrot! Epilepsialääkkeenä käytetty Lyrica toimii minulla tähän mennessä parhaiten unihäiriöihin ja yöahdistukseen ja kipuiluun. Viikon käytön jälkeen lihakset ovat rennot, jäytävä selkäkipu tiessään ja saan nukuttua 6-8h per yö. Ihmeellistä. Kyseessä on kokeiluasteella oleva lääke, tiedän sitä käytettävän myös yleisen ahdistuneisuushäiriön hoitoon, mutta etenkin kipupotilaille. Totta tosiaan maanmainio lääke, jonka paras vaste tulee viiveellä. Eli minullakin menee tällä hetkellä pienin annos 75mg, hiljalleen sitä voidaan vielä nostaa.

Remeron tiputetaan tämän uuden pillerin myötä vähitellen illasta pois, koska se aiheuttaa taas massiivisen ruokahalun, joka ei todellakaan ole toivottavaa tällaiselle tonnikeijulle. Aamuisin popsin edelleen Cipralexia.

Muuten elämä on heittänyt eteeni jälleen uusia haasteita, niistä turisen vasta myöhemmin. Ne eivät ole vielä purkuasteella, jauhan niitä pienessä sekavassa mielessäni ensin yksin ja asianomaisten kanssa.

Huoh, en tiedä huomaako tekstistäni kuinka levoton taas olen. Keskittymiskyky on lähellä nollaa. Tänään palaan osastolle ja perjantaina minut kirjataan ulos sairaalasta. avohoito jatkuu nuorisopsykiatrisella ja tietysti terapiassa. Mutta nyt minusta tuntuu (ainakin tällä sekunnilla, mieleni on muttuvainen kuten tiedätte), että siivet kantavat - ei voi muuta kuin heittäytyä!

Arvatkaa ketuttaako? Koko blogi sai mielessäni mustan pilven ylleen. Tekisi mieli työntää alahuuli mutruun, vetää kädet puuskaan ja murjottaa. Tuntuu, että yksi tärkeimmistä asioista on taas pilattu vanhempieni toimesta. Niin että jos luette tämän: HÄVETKÄÄ.

Minä tykkäsin kirjoitella tänne ja höpötellä ihmisten kanssa kommenttilaatikossa. Nyt kaikki meni ihan myttyyn ja se on vain ja ainoastaan sen i:llä alkavan otuksen vika. Räyh!

Muuten asiaan: lähetän salasanan sitten kaikille pyytäneille maanantaina. Kiva kun olette kiinnostuneita vaivasta huolimatta.

Niin, valitettavasti tultiin tilanteeseen, jossa minun on pakko suojata blogini salasanalla. Ihminen, kenen silmille kirjoitukseni olisivat olleet viimeiseksi tarkoitettuja, petti luottamukseni ja luki kaiken. Myönnetään, etten ollut varsinaisesti kieltänyt ketään lukemasta tätä, mutta meillä on vallinnut aina sanaton sopimus yksityisasioista. Henkilö kuuluu siis perheeseeni, enkä olisi uskonut hänen näkevän vaivaa etsiäkseen blogini. En ollut edes itse kertonut hänelle tämän olemassa olosta. Jos olisin tiennyt jonkun läheisen lukevan tätä, en olisi kirjoittanut niin arkaluontoisia asioita. Harmittaa kyllä piilottaa tämä, kun kävijöitäkin on ollut noin runsaasti. Mutta ellen piilottaisi, en pystyisi enää kirjoittamaan vilpittömästi.

Salasanan voit saada minulta sähköpostitse, kunhan olen varmistanut ettet ole isäni. En ole oikein keksinyt järkevämpää tapaa asian hoitamiseksi.

Kiitos ja anteeksi.

Edit. Olkoon maanantai piiloutumispäivä, joten sitä ennen annan salasanan ihan mielelläni sen haluaville. Kun yhtä ainoaa ihmistä varten joudun tämän koko hässäkän tekemään :/ Muut lukijat ovat ihan tervetulleita.

Oli taas mitä rattoisin päivä vanhempieni seurassa, olen aivan romuna vieläkin. Pahinta on, että joudun kärsimään kaiken hiljaa yksin - ei kukaan eikä mikään elävä otus uskalla uhmata isääni.

Hän on valloittava mies monien mielestä, aivan uskomaton johtaja työmaalla, varakas naistenmies (ja niitähän hänellä on riittänyt) - kotona hän on täysi diktaattori, narsisti. Hän on itsekeskeinen, manipuloiva, tunteeton ja hallitseva. Hän vaati jatkuvan huomion, käyttää toisia empimättä hyväkseen, ei koe mitään omaksi viakseen, ehei kaikki on toisten syytä (useimmiten äitini), eikä hän kykene empatiaan. Lainaten isääni suoraan "en kykene asettumaan sairaan ihmisen asemaan, en ymmärrä heikkoutta". Arvatkaa tuntuuko hyvältä?

Hän loistaa töissä, sillä hän ei tunne normaaleja paineita tai stressiä - eihän hänelle tulisi mieleenkään, että hän voisi epäonnistua. Hän pystyy helposti lomauttaan työmiehensä, irtisanomaan useita ja vaatimaan ympärillään olevilta enemmän kuin olisi kohtuullista. Häntä miellyttää ainoastaan valta toisiin ihmisiin.

Ei kai ole ihme, että minustakin kehittyi persoonallisuushäiriöinen? En tietenkään voi osoittaa syyttävällä sormella pelkästään isääni, mutta tekisi mieli. Minä pääsen häntä pakoon omaan kotiini, eikä hänellä onneksi ole tapana kysellä tämän surkimuksen kuulumisia, mutta äitini joutuu asumaan sen kuvotuksen kanssa. Melkein 30 vuotta narskun uhrina on jättänyt jälkensä äitiin, hän ei usko enää itseään vaan isää, joka sanoo pettäneensä vuosikaudet vain siksi, kun äiti on vanha korppi. Ärrrrr, pistää niin vihaksi! Minä haluaisin pelastaa äidin, mutta en voi tehdä mitään. Eilen nielin itkua ja Opamoxia takapenkillä, kun kuuntelin heidän keskusteluaan.

En kuitenkaan voi katkaista välejä isääni, sillä kuka muu maksaisi sairaalalaskun, heinäkuun terapiatunnit ja kolmannen terapiatunnin joka viikko? Tulen olemaan osastolla vielä kaksi viikkoa, eli yhteensä 8 viikkoa. Jokainen päivä maksaa 12 euroa. Siitä voi sitten jokainen laskeskella tämän lepoloman hinnan. Kela taas ei korvaa terapiaa osastojakson aikana, eikä kolmatta terapiatuntia viikossa. Tarvitsen terapeutin mukaan kolmannen tunnin tulevaisuudessa, koska psykoterapian on todistettu olevan ainoa rajatilapersoonan eloa ja oloa helpottava hoitomuoto. Plap plap plaa.

Onneksi pääsen tänään takaisin osastolle.

Muistini suojelee minua. En muista viikoista ennen osastoa kuin välähdyksiä. Minä ajamassa autoa silmät kyyneleistä sumeina, korvissa humisevan pulssin, minä avaamassa vyötä valtatien varressa, lähestyvän rekan valot, minä makaamassa sängyssä reidet paljaina ja verta valuvina, pimeyden ja kylmyyden sisälläni. En tiedä kestäisinkö, jos muistaisin kaiken. Jo näiden muistojen kirjoittaminen sattuu ja itkettää.

Viime yönä itkin taas lohduttomasti, kaikki tuntui niin pahalta ja epäoikeudenmukaiselta. J heräsi lohduttamaan ja silitti päätäni. Silmät turvoksissa kuin koppakuoriaisella hörpin omenalimpparia omasta Ihaa-mukistani ja kumma kyllä se helpotti. Olen vieläkin pohjattoman surullinen - liekö lääkevaihdos sekoittanut päätäni. Kun oikein harmittaa, kuuntelen harmitusmusiikkia - tällä hetkellä Metallican surullisen kauniita kappaleita.

No, koska J lähti johonkin musiikkihässäkkään minä painun päivähoitoon vanhemmille - en uskalla uhata henkeäni yksin kotona.

Minä kyselen koko ajan miksi, ihan kuin pieni lapsi kyselyiässä. Miksi minun on niin vaikea olla ja olla olematta? Miksi minun pitää olla sairaalassa? Miksi minun pitää pian lähteä sairaalasta? Miksi minusta tuli tällainen? Miksi minun on herättävä aamulla, miksi minun pitää miettiä tulevaisuutta, miksi kissan tassut ovat pehmeät kun koiran taas karheat, miksi rintalastani on kipeä, miksi minä sairastan reumaa, miksi välittäjäaineeni eivät toimi tehtävänsä mukaisesti, miksi miksi miksi??

Eikä kukaan voi tarjota valmiita vastauksia. Arvatkaa turhauttaako?

Tyhjyys sisälläni on valtava, epätoivoni ohjaa minua ja olen loputtoman katkera. Riitelen raivoisasti kunnes taas rakastan lempeästi. Epätoivo iskee avokämmenellä ohimoon. Sähähdän pienimmästäkin.

On taas todella vaikeaa olla minä.

Heipä hei. Minun ongelmani taisi selvitä: se olen kuin olenkin minä itse! Olen psykologin mukaan rajatilapersoona ja kuultuani kriteerejä yhdyn täysin kyseiseen diagnoosiin. Lääkäri vaihtoi tänään lääkitykseni, kun edellinen ei vieläkään antanut tarpeeksi vastiketta. Huomisaamusta alkaen Cipralex 10mg. Vaihtoehtona oli uloskirjaus, joten pakkohan lääkevaihto oli hyväksyä. Muutenkin aikovat savustaa minut ulos parin viikon kuluttua, itse en tahtoisi. No kumminkin, tässä olen ja tarjoan teille faktaa.

o toisiin ihmisiin vaikuttamaan pyrkivä käytös

o vaativa käytös muita kohtaan

o päihdeongelmat, syömishäiriöt

o yleensä lyhytkestoisia

o ihmisten jakaminen hyviin tai pahoihin

o käytöksellä ei ole vaihtoehtoja: autossa on vain yksi vaihde päällä, eikä sitä voi vaihtaa, levy jää junnaamaan samaa uraa ja jankutus on loputonta

Öri öri. Odotan loman loppumista. Voisin tietty pakata kamat ja palata osastolle vaikka heti. Tai en ihan heti, matkaan menee 45min. Mutta nyt kun on kerran käsketty olla kotona, minähän olen. Ei vaan huvita enää mikään.

Saan tänä iltana varmasti taas kehuja, kun palautan syömättömät lomalääkkeet. Aina kun joku pieni mielipuoli pääsee viikonlopuksi kotiin, hänelle pakataan mukaan pieniin paperipusseihin selviytymislääkkeet. Kotona mielipuoli sitten kiltisti karistaa lääkkeet pussiin merkittyihin aikoihin kurkkuunsa. Pakollisen lääkityksen lisäksi jotkut joutuvat kantamaan mukanaan tarvittaviksi kutsuttuja lääkkeitä (ne otetaan nimensä mukaisesti tarvittaessa), esimerkiksi minulla kulkee mukana Opamoxeja. Tällä lomalla en kuitenkaan syönyt yhtäkään rauhoittavaa, joten minä piltti palautan ne illalla hoitajalle. Saan taputuksen olalle ja kehun "kelpo tyttö".

Ensi viikolla tapaan osaston psykologin. Vasta keväällä olin nuorisopsykiatrian psykologin tutkittavana, mutta lisäselvitystä kaivataan selkiyttämään mielialani syklisyyttä. Ihan hyvä, että tutkivat tarkkaan. Lääke, jota saisin tasaamaan mielialojani ei olekaan enää niin helppo ja huoleton kuin perinteiset mielialalääkkeet, nyt puhutaan neuroleptistä. Hyrrr, en ole koskaan käyttänyt pitkällä aikajaksolla neuroleptejä (enkä tosin lyhyelläkään) ja näin ollen pelkään kaikkia mahdollisia sivuvaikutuksia.

Huoh, kolmen tunnin kuluttua voi jo lähteä takaisin sairaalalle.

Hei taas. Olen pidennetyllä kotilomalla, palaan vasta huomenna osastolle. Lääkärini mukaan viihdyn liian hyvin sairaalassa, sillä en ole omaehtoisesti kertaakaan pyytänyt päästä kotiin tai yrittänyt kitistä lisäpäiviä lomaan. Mitä ihmettä? Luulisi olevan vain hyvä, kun tajuan itsekin missä on turvallisinta. Ja luulisi myös, että harvoin ongelma on näin päin, eiköhän lääkäri saa jatkuvasti taistella potilaiden kanssa loma-ajoista. He pelkäävät laitostumista, tiedän sen. Alan oireilla kotona ehkä jo siksi, että olen viettänyt viime aikoina suurimman osan ajastani sairaalassa.

Tänä viikonloppuna en ole oireillut pahasti, en ole ainakaan viillellyt enkä aikonut murhata itseäni. Mieli palaisi kyllä tarttua veitsiin, varsinkin jäädessäni yksin - mutta uhka siirrosta tarkkailuun ykkösosastolle pelottaa vielä liian paljon. Olen siis tyytynyt haaveilemaan itsetuhosta. Mietin kirurginveitsiä, joita yritin "viimeisenä viikonloppuna" tilata netistä hullun kiihko silmissä. Lisää lisää pahaa tuhoa katastrofia. Saan muut kauhistumaan puheillani, vaikka se ei suinkaan ole tarkoitukseni. Kauhistutan myös itseäni. Miksi kuljen käsikynkkää kuoleman kanssa? Miksi palaan taukoamatta kolkuttamaan kuoleman ovea?

Ehkä siksi, että ikuinen uni on minun suurin pilvilinnani. Mielenrauha, jota olen etsinyt 20-vuotta kulkien välillä harhaan ja palaten sitten taas polulle. Minun suurin ongelma olen minä itse, en tule sen kanssa toimeen. Olen syyllistynyt ainakin kidutukseen, törkeään pahoinpitelyyn ja heitteillejättöön itseäni kohtaan. Reilu kuukausi sitten olin jo valmis murhaamaan.

Nyt lääkärit ja hoitajat ovat hämmentyineitä edessäni. Minua kiusaa tunne, etten osaa käyttäytyä oikein enkä olla selvästi sairas, jotta he voisivat diagnosoida minut. Tunnetilani vaihtelevat, haastaan riitaa, hakkaan turvalasia, hymyilen kuin enkeli - eivätkä he osaa sanoa mikä minua vaivaa, miksi yksikään lääke ei saa minua asettumaan aloilleni, miksi mikään ei tuota minulle tyydytystä tai anna mielenrauhaa.

Minä tiedän, että on todellakin yksinomaan heidän tehtävänsä tutkia ja hoitaa minua. Että saan olla juuri sellainen kuin olen. Mutta minä kun en koskaan haluaisi aiheuttaa toisille harmia. Hoitohenkilökunta saattaa näinä aikoina kokea edes pienen osan siitä suuresta hämmennyksestä, jota minä pieni olen kokenut itseni kanssa koko ikäni.

No, viitisen viikkoa suljetulla osastolla on jo takana. Silti, jos eteeni ilmestyisi suuri punainen nappi, jota painamalla tuhoutuisin samantien - minä painaisin.

"olen väsynyt antamaan
olen väsynyt kuolemaan
olen väsynyt
raavi nahkani alta
älä tapa, älä jätä henkiin
olen väsynyt kiiltämään
olen väsynyt tuntemaan
en jaksa nyt
älä tapa, älä jätä henkiin
raatele, nahkani alta"

Ne voivat pitää minua säilössä osastolla vaikka kuinka kauan, syöttää mielin määrin lääkettä ja seurata tilannetta - pahuus sisälläni ei katoa. Se asuu niin syvällä, ettei sinne pääse. Minullakaan ei ole valtaa siihen, se ottaa mieleni haltuun niin halutessaan. Se pistää minut viiltelemään. Sen vuoksi minä janoan kuolemaa. Näen sen kaikkialla: kuolemaa maassa vedessä taivaassa ja ennen kaikkea minussa. Olen itse Kuolema.. Minä kylvän riitaa ja tuskaa ympärilleni ja nautin siitä. Olen sairas, ihan loputtoman sairas. Eikä mikään minua paranna. Päästäkää minut tästä.

Hei taas. Ei meinaa kirjoitus oikein luistaa, olen tuijottanut ruutua ja näppäimiä jo parikymmentä minuuttia. Jotain tekee kuitenkin mieli laittaa ylös, niin paljon on taas tapahtunut. Ehkä vaadin itseltäni liikaa, haluan jokaisen tekstin olevan täydellinen ja ellen (omasta mielestäni) onnistu, en saa kirjoitettua mitään. No, yritetään räpeltää jonkinmoinen sepitys.

Viime sunnuntaina kävin ennen lähtöä terapiassa - paha virhe. Ahdistuin pahemmin kuin aikoihin terapeutin jutuista, otin taas kerran kaiken totisesti ja nyt-hetkenä. Tajusin kuinka tyhmä ja epäonnistunut olen, olin varma etten voi selvitä kaikesta mitä elämä vielä eteeni heittää. Hetken päästä halusin kuolla ja silmänräpäyksessä olin viillellyt molemmat käsivarteni pahasti. Haavat olivat syvempiä kuin olin tarkoittanut (tai mistäs tiedän mitä tarkoitin, säikähdin vaan itsekin jälkiä) ja muutamasta veri pulppusi iloisesti kuin suihkulähteestä. Ei muuta kuin musta paksu huppari imemään verta ja isän kyytiin. Tärisin kuin pikkulíntu pakkasella koko matkan ja perillä lukittauduin osaston vessaan.

Osastoni on suljettu ja ensimmäinen sääntö kieltää itsensä vahingoittamisen. Näin ollen pelkäsin saavani siirron ykköselle, joka sekin on suljettu, mutta potilaat ovat astetta pahemmin sairaita: esimerkiksi maniassa tai psykoosissa ja meno sen mukaista. En kuitenkaan saanut vuotoa tyrehtymään, joten minun oli mentävä tunnustamaan tekoseni ja pyytämään apua. Ehkä juuri rehellisyys säästi minut siirrolta, sain neuvoteltua luvan jäädä kakkoselle ja isot siteet kumpaankin käteen. Nyt siteet on jo pois, mutta käsivarsissa näyttäisi olevan kidukset, 24 rumaa kutisevaa haavaa. Suostuin hävittämään veitseni, vaikka tarpeen tullen keksisin kyllä keinon vahingoittaa itseäni. Nyt se on ainakin vaikeampaa ja vaatii suunnittelua - minä kun yleensä toimin hetken mielijohteesta.

Alkuviikko menikin sitten ihan pohjalla, sankka sumu ja kooma vetivät minut mykäksi sementtimöhkäleeksi sängyn pohjalle. Keskiviikkona aloin havahtua: kuulin ihmísten puhuvan, ruokahalu heräsi, eikä enää nukuttanut jatkuvasti. Siitä asti mielialani sitten jatkoi nousuaan ja perjantaina meni jo liian lujaa. Kiihdytän itseni masennuskuopan jälkeen hurjaan vauhtiin, käyn ihan ylikierroksilla. Näin on ollut aina, mutta lääkärit tarttuivat heti innoissaan hetkeen ja teettivät minulla vauhdin aikana erinäisiä kyselyitä. Nyt osastoni lääkäri konsultoi psykiatrian ylilääkäriä ja jotain ne aikovat pääni menoksi. Olen sanonut kymmenen kertaa, etten ole ikinä ollut maniassa en edes hypomaniassa ja kyllä, masennustani seuraa aina ylipirteä mieliala. Minä pidän siitä, jos edes hetkittäin puhkun tarmoa ja toimeliaisuutta. En halua menettää huippua. Myönnettäköön, että mielialan vaihtelut ovat rankkoja ja väsyttäviä, mutta mielestäni lähinnä osa persoonallisuuttani tai opittua käytöstä. Olen imuri, imen toisten ihmisten tunteet, sillä en osaa käsitellä omiani. Antakaa minun olla sellainen kuin olen. Mutta eivät ne anna.

Terapeuttini kuvasi mielenkiintoisesti matkaa masennuksesta minuuteen. Jos mieleni olisi vanha barokkilinna useine huoneineen ja sokkeloineen, minä olisin nyt vasta eteisaulassa kuikuilemassa. Masennuksen ja psykoterapian kautta minä hitaasti eheydyn ja uskaltaudun yhä peremmälle tuntemattomiin pimeisiin huoneisiin. Valot syttyvät yhdessä huoneessa, mutta sammuvat pian kun säikähdän löytämääni ja poistun toiseen huoneeseen. Kukaan ei vielä tiedä mitä olen vuosien kuluttua.

Nyt tämä raakile alkaa väsähtää ja siirtyy sohvalle lojuamaan. Jännä muuten kuinka vieläkin sunnuntai aiheuttaa tympeän tunteen ja ahdistuksen huomisesta työpäivästä, vaikken edes ole töissä enkä jää kotiinkaan. Kolmen viikon kuluttua minun pitäisi olla työkunnossa, mutta ei minulla ole enää edes työpaikkaa silloin. Työttömyyskorvausta en voi saada, sillä en ole hakeutunut jatkokoulutukseen eikä minulla ole ammattia. Että toimeentulotuella pitäisi ilmeisesti tulla sitten ihan oikeasti toimeen. Kyllä sairasta ihmistä saa kiduttaa Suomessa.

Heti sairaalaan mentyäni lääkitykseni vaihdettiin. Edellinen ei kaikesta päätellen toiminut oikein, pikemminkin se vei minua vain huonompaan suuntaan. En tiedä, oliko päivystävä nuori lääkäri niin fiksu, että otti huomioon masennuslääkettä valitessaan fibron, mutta joka tapauksessa sain lääkkeeksi Cymbalta 60mg. Vaikutusta odotellessa...

Tenoxit napattiin salamana pois, ihmettelivät kovasti miksi lääkäri määrää unihäiriöihin toistuvasti tilapäisesi tarkoitettua bentsoa. Tilalle tullut Remeron alkoi toimia ensimmäisestä yöstä lähtien - tyttö nukkuu kuin pieni porsas. Kiittelin kovasti lääkäriä, sillä nyt minä nukun hyvin illasta aamuun ensimmäisen kerran kahteenkymmeneen vuoteen. Kellään toisella tohtorilla ei ole tullut ikinä mieleenkään kokeilla muita unilääkkeitä.

Myös reumalääkäri (keskiviikkona oli se kauan odotettu aika) oli tyytyväinen sairaalassa säädettyyn lääkitykseen, hän olisi määrännyt minulle ihan samat tropit kuulemma. Ukkeli oli oikein mukava vanhempi herrasmies ja kohteli minua tk-lääkäriin verrattuna kuin kukkaa kämmenellä. Piti jo lapsena alkanutta unihäiriötä voimakkaimpana syynä reuman puhkeamiseen, lisänä tietty altistavat tekijät ja perimä. Sai jopa minut nauramaan taivutellessaan niveliäni ja puhistessaan "ohhoh..ohhoh..voi voi" - niveleni ovat niin yliliikkuvat.

Nyt on taas helpompi hetki, tyhjä kylläkin mutta ihan ok. Eilen illalla tapasin rakkaan ystäväni, joka on palannut kotimaan tantereelle. Oli kaikesta jännityksestä ja itkusta huolimatta niin kiva nähdä, että rentouduin jotenkin loppuillaksi. Yökin meni rauhallisesti. Aion jaksaa kotona iltapäivään asti ja tavata terapeuttini, sen jälkeen minut saa toimittaa takaisin säilöön.

Kiitos rakkaat ihmiset kommenteista :) En vielä jaksa paneutua kaikkiin listan päivittyneisiin blogeihin, mutta joskus vielä...joskus minä tulen ja kommentoin takaisin. Ensin riivin kappaleitani sängyn alta ja nurkista.

Mikään ei ole niin kaunista, että minä näkisin sen. Kukaan ei ole niin tärkeä, että minä huomaisin hänet. Tuskan tilalle on astunut tyhjyys. Olen kiveä, en pysty tuntemaan.

Toisena hetkenä ahdistus ja epätoivo iskevät kyntensä minuun ja ravistelevat - toisena hetkenä mikään ei tunnu miltään.

Mieli palaisi tarttua veitsiin, mutta J ja äiti vahtivat minua kuin haukat. Kysyin heiltä, miksi he pelkäävät nähdä tuskani? En saanut vastausta, mutta sanoin heille sen saman pahan olon asuvan silti sisimmässäni - tein sitten viiltoja tai en. Mutta jos he voivat tuudittautua viiltojen puuttuessa "paranemiseeni", suotakoon se heille.

Kaksikymmentä vuotta olen elänyt muita varten ja elän jatkossakin. Väliäkö sillä, mitä minä tästä saan ja joudun kokemaan päivittäin.

Lomani alkoi eilen ja sen olisi tarkoitus jatkua sunnuntai-iltaan, mutta tällä näkymällä palaan sairaalaan viimeistään tänä iltana. Miksi jäisin kotiin tuskailemaan, kun en saa edes verhoja suljettua. Niiden pitäisi olla koko ajan auki tai sitte jatkuvasti kiinni, välivaihtoehto ei nyt onnistu. Leipä pitäisi jaksaa kaivaa kaapista, juusto leikata...ei, en vielä kykene tähän. Ja meinasivat kotiuttaa minut jo viikon kuluttua. En millään jaksa.

Tai ei ihan, minä olen kyllä kotona nyt. Käymässä vaan, illalla takaisin íltapalalle ja iltalääkkeelle. Minä viihdyn osastolla. Kämppäkaverini on mukava ja kaltaiseni. Uudet lääkkeet vaikuttavat hyviltä, saan nukutuksi ja ahdistus on helpottanut. En tahdo enää kuolla.

En muista viime ajoista juuri mitään. Luin oksennusta pidätellen omia kirjoituksiani, enkä tunnistanut niistä itseäni. Olen ollut ihan sekaisin. Niin sekaisin, että ihme etten kuollut. Olen vieläkin niin väsynyt, että jalat kantavat kerrallaan sata metriä, sitten on pakko päästä levolle. Nukun paljon. Sairaalan rytmi on hyvä. Suurin osa hoitajista on leppoisia.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että selviän tästä. Tulevaisuus on silti pelottava. En halua enää töihin ikinä, en osaa olla väsyttämättä itseäni. En jaksa opiskella. Ehkä keskityn siihen huikeaab tosiasiaan, että minä elän. Totta tosiaan olen ja hengitän.

En olisi ikinä uskonut, että noin syvästä rotkosta voi nousta. Mutta kyllä sieltä voi.

Luulin päässeeni tästä, mutta ehei. Se kaluaa luitani edelleen.

Olen väsynyt. Liian väsynyt.

Kuinka monta kertaa ihmisen voi kursia riekaleista kasaan?

Unessa ihoni koostui vanhoista nahan kappaleita, jotka oli ommeltu kömpelösti paksulla narulla yhteen.

En pääse tästä.

Tyttö tippui tänään jyrkänteeltä. Syvimpään rotkoon, jonka seinät olivat kiveä ja jonka pohjalla vesi oli tummaa. Olihan tyttö tietysti vieraillut rotkossa ennenkin, muttei koskaan niin syvällä kuin nyt. Seinämissä ei ollut enää kiipeämisjälkiä, sillä sieltä ei ole koskaan aiemmin noustu ylös. Hyinen kylmyys kietoi nopeasti tytön utuiseen seittiinsä ja veti pinnan alle.

Vajottuaan muutaman sentin tyttö hätääntyi ja alkoi hämmästyksekseen pyrkiä pintaa kohti. Hän huusi apua ja räpiköi viimeisillä voimillaan. Onneksi tyttö muisti hyvän haltiattarensa, johon saattoi turvautua hädän hetkellä. Ja pian haltiatar jo tiputteli rauhoittavia sanoja, kutsui luokseen ja välitti.

Sekava tyttönen tunsi häpää ja syyllisyyttä vaivatessaan haltiatarta näin lauantai-iltana. Kyyneleet valuen ja onnettomana hän kyyhötti paikallaan. Mutta lempeät sanat, teekupponen ja pieni purtava teki ihmeitä. Kahden tunnin kuluttua tyttö oli valmis palaamaan yksin kotiin, eikä halunnut enää rotkoon.

Tyttö on vieläkin vähän hämillään tästä kaikesta, mutta loputtoman kiitollinen.

Toivon, että jokaisella olisi yhtä lämmin ja osaava terapeutti kuin minulla.