Mietiskelin ja muistelin, kun ei tästäkään illasta taas tullut muuta kuin makaamista ja koneella istumista.

Pienenä minä hymyilin. Kaikki muistavat vauvan, joka itki harvoi ja hymyili useimmiten. Vauvan saattoikin jättää sitten sivuun ja keskittyä hankalaan isoveljeen. Kun vauvasta kasvoi leikki-ikäinen, veli riehui entistä enemmän. Tyttö istuskeli yksin ja turvautui pehmoisiin ja lempeisiin koiriin, sai rakkautta niiltä. Kaikki luulivat tytön olevan tyytyväinen lapsi, eikä kenellekkään tullut mieleen, että hymyn takana saattoi piillä hätä.

Jo pieni vauva oppii "käyttäytymään" äidin reaktioiden mukaan. Kun äiti on väsynyt ja uupunut ja 2-vuotiaan isoveljen kiukku vie hänestä viimeisetkin energiat, vauva alkaa vain hymyillä saadakseen rakkautta ja äidin läsnäoloa. Mutta äiti tulkitseekin kaiken toisin ja ajattelee vauvan viihtyvän itsekseen -veli saa kaiken huomion. Lapsi kehittää myöhemmin keinon äidin huomion ylläpitoon: hän alkaa roikkua äidin kyljessä kuin orangin poikanen.

Tyttö kaipaa sairaalloisesti huomiota ja hakee sitä konstilla jos toisellakin. Isä on etäinen ja kylmä, mikään ei hänelle riitä. Tyttö yrittää miellyttää kaikkia, mutta se osoittautuu mahdottomaksi. Siitä huolimatta tyttö tekee niin vieläkin. Uhraa itsensä toisten puolesta.

Tällä hetkellä tuntuu kuin koko elämäni olisi eletty muita varten. Milloin äitiä, milloin veljeä, milloin kaveria, milloin työporukkaa. Olen aina valmis luopumaan omastani, jos toinen sitä tarvitsee. Myös parisuhteeni ilmentää pelottavasti tätä piirrettä - kuinka moni sitoutuisi 20-vuotiaana vaikeasti vammautuneen miehen kanssa, tai ylipäätään.

Niin, että olet sitten töissä, kotona, vapaa-ajalla, jatkuva huoli ja vastuu kulkee perässä. Kuinka joka sekunti täytyy olla valmis toisen käytettäväksi, kuinka joutuu huolehtimaan toisen lääkityksen, hygienian - ihan kaiken. Koskaan ei voi olla pelkäämättä uutta vaivaa tai vastoinkäymistä. Pelkkä nukkumaanmeno vie puoli tuntia, ihan sama vaikka meinaisin nukahtaa pystyyn jo aiemmin.

Tästä palkkana on rakkaus, mutta kuinka pitkälle se riittää? Kun suhde alkaa muistuttaa hoitosuhdetta, kun omat tunteet ovat kadonneet ja voimat kulutettu. Kun apua ei saa mistään. Kaikki sanovat, että ala tyttö hyvä elää omaa elämääsi - voi kun se olisikin niin helppoa. Haluaisin vaan hetken itselleni, ihan vain minua varten - mutta en pysty ottamaan sitä, ellei kukaan astu hetkeksi paikalleni. Vastoin yleistä käsitystä minä en ole kone, en tieteellinen ihme, en robotti. Minä olen hukassa ja tarvitsisin itse apua. Mutta enhän minä edes voisi poistua kotoa useammaksi päiväksi (esim osastolle), kuka hoitaisi kaikki hoidettavani? Äidin, J:n, kissat?

On kaikkea hän kaikille

Hän mukava on ihminen se aina mainitaan

mut minkä hinnan siitä hän joutuu maksamaan

hän aikonut on paljonkin ja toivoo parempaa

jää aikeeksi vain kaikki ain toiset vuoron saa.

 

On kaikkea hän kaikille ja kiltti aina vaan ei tahtoa hän omaansa

kai käytä ollenkaan. Kun tahtoo olla maineessa

hän kiltin mukavan voi olla täyttämässä

vain toisen unelman. Hän mielensä ei mukaan

voi elää elämää vaan pelkää jäädä yksin

jos hiukan ärähtää.

 

Voi näinkin elää elämää kun tyytyy vähimpään

vein pelko täyttää mielen taas yksin minä jään.

Siks nielee mielipiteensä hän oman tärkeän

ei läheisyyttä muiden sen tahdo särkevän.

Ja tuskin hyvää oloa hän tuntee milloinkaan,

vaan luopuu itsestänsä hän aina uudestaan.