Täällä taas. Eilen illalla (vai oliko jo yö?) ahdistus alkoi jälleen velloa vatsassa. Ensin tulevat kuumat aallot, jolloin hikoilen kuin pieni porsas. Pian ajatukset kiihdyttävät kiitolaukkaan ja tuntuu kuin ajelisin pikajunalla. En saa mistään järjellisestä tunteesta tai ajatuksesta kiinni, tunnen vain pakokauhun kasvattavan möykyn rintaani ja nostavan palan kurkkuun. Täytyy nieleskellä jatkuvasti, mutta puristus ei hellitä. Ei auta muuta kuin yrittää pysyä aloillaan ja odottaa, odottaa aina vain. Samalla mieleni täyttyy synkimmistä muistoistani, jokainen este tuntuu ylitsepääsemättömältä ja tulevaisuus toivottomalta. Eikö tämä koskaan hellitä?

Juuri näitä hetkiä varten haluaisin rauhoittavia. Jostakin minulle vielä täysin vieraasta syystä psykiatrini ei ole suostunut kirjoittamaan reseptiä. Olen popsinut Zoloftia nelisen kuukautta, mutten koe saaneeni siitä juurikaan apua. Tai mistäs tiedän, kun en muista, kuinka käyttäydyn normaalisti tai kuinka usein itkin ennen lääkitystä. Helpottava vaikutus lienee ollut hyvin pehmeä - jos kuvitellaan sitä tapahtuneen. Tenoxia olen nappaillut välillä iltaisin helpottamaan nukahtamista, mutta nekin ovat jo loppu. Ei 30 pillerin purkilla vielä pitkälle pötkitä. Sataa Tenoxia en taasen uskalla kotiin tuoda, sillä tilaisuuden tullen nielisin ne kaikki kerralla.

Onneksi keskiviikkona on aika psykiatrille. Uusitaan reseptit (jos vaikka saisin lääkärin nostamaan Zoloftin annostusta ja antamaan lisää Tenoxia) ja koitan saada sen naikkosen tajuamaan, että todellakin tarvitsen niitä rauhoittavia. Jo pelkkä kauppareissu vaatii hirmuiset voimavarat ja pilaa koko päivän. Liikaa melua, hälinää ja ihmisiä. Pelkään jonkun tutun hyökkäävän hyllyn takaa ja kyselevän tulevaisuudestani ja opiskeluistani tai oikeammin niiden puutteesta (jostain syystä ihmiset eivät keksi muuta puhuttavaa minun ikäiselleni). Mutta valitettavasti kaupassakäynti on minun hommani, mieheke kun ei tietyistä syistä sinne kovin kätevästi itse pääse. Niin tosiaan, löytyy minulta puoliskokin, mutta hänestä ja meidän omituisesta elämästä ehkä joskus toiste lisää. Joka tapauksessa vihaan kauppoja, jopa niistä puhumista. Piste.

Nyt kun sunnuntai alkaa olla iltapäivän kohdalla panikoin jo huomista "työpäivää". Kirjoitin viime keväänä ylioppilaaksi - en kyllä tiedä millä voimilla- ja suuren huiputuksen turvin (esitin muka hakeneeni yliopistoon, kävin jopa pääsykoesalissa istumassa ja jättämässä tyhjän paperin) jäin välivuodelle. Keväällä jatkoin heti tutussa firmassa töitä, mutta syksyllä päätin kokeilla jotain muutakin ja siirryin työharjoitteluun kirjojen pariin. Työpaikassani ole mitään valittamista, päin vastoin se on unelmahommani. Lähtisin vaikka heti lukemaan kyseistä alaa, jos tämä typerä aivokoppani toimisi mieleni mukaan.

En tiedä mitään ihanampaa kuin kirjat: vanhoja, repaleisia, satoja kertoja lehteiltyjä sivuja, kuluneita kansia ja hämmentäviä juonia. Rakastan työskentelyä niiden parissa. Harmipuoli onkin asiakkaat, joita ei pääse pakoon. Vaikka ahdistus iskee tiskillä ja kädet alkavat täristä, on pakko koittaa hymyillä ja sanoa edes muutama ystävällinen sana. Tai vaikka masentaisi niin, että voisi hirttäytyä hiiren johtoon, on pakko kuunnella tarinoita kuolleista sukulaisista, sairauksista ym. yltiömielenkiintoisesta. Oma masennus kun vie kaiken (siis aivan KAIKEN) kiinnostuksen toisten ongelmiin. Kun mikään muu ei kiinnosta, oma napa on maailma. En kuitenkaan ole sanallakaan kertonut töissä ongelmistani, ovathan ne varmasti itsekin tajunneet jonkin olevan vialla. Tai sitten ne luulevat minun vain olevan näin introvertti persoona. Todellisuudessa olen hyvin hyvin kaukana omasta itsestäni. Hädin tuskin tunnen itseäni enää.

Sairasloma olisi parasta mitä voisin nyt saada, ottaisin sen mieluummin kuin lottovoiton. Mutta ylikiltti suoriutuja -minäni ei anna periksi, kunnes pää roikkuu kainalossa ja toinen jalka on jo mullassa. Jos voisin valita, lähtisin suoraan osastolle. Avolle tai suljetulle, ihan sama kunhan joku vain pitäisi minusta huolta, silittäisi päätä ja lupaisi kaiken järjestyvän. Vakuuttaisi, että tuska helpottaa joskus, vaikka vuosienkin kuluttua. Sillä vuosiahan tässä tulee taas menemään, jos selviän niin pitkälle. Sitä, kuka huolehtisi miehekkeestäni (hän kun ei pärjää ilman avustusta) tai kissoistani (heistäkin enemmän joskus, ovat minun suurin rakkaus ja valoni pimeässä) en tiedä, enkä jaksa ajatella. Toivottavasti joku, sillä pian olen ajanut itseni niin piippuun, että päädyn osastolle. Siellä saisin ehkä ladattua viimeisiä voimavarojani hitusen. Aina kun käyn psykiatrilla palan halusta rynnätä lasin läpi, jotta niiden olisi pakko kirjoittaa minut sisään.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa juuri lukemastani kirjasta, jonka mukaan nimesin bloginikin. Teoksessaan Hullun lailla Neil Hardwick kuvaa omaa syvää masennustaan todenmukaisesti. Vaikka kirjan alku olikin mitään sanomatonta liiba laabaa, loppu sen sijaan tuli hotkittua useampaan otteeseen. Neilin masennukseen on helppo samaistua, sillä omat oireet käyvät hyvin yksiin hänen oireidensa kanssa. Välillä lukiessa teki mieli hihkua "kävikö sinullekin näin?!" ja tuntui helpottavalta tietää, että joku todellakin kärsii samoista ongelmista kuin minä, että en ihan oikeasti ole ainutlaatuinen.

Lisäksi olen kokenut samanlaísta jakautumista, jota Neil kuvaa. Että minussa on tavallaan minä 1 ja minä 2, jotka toimivat erillään mutta kuitenkin yhdessä. Minä 1 on väsynyt ja eksyksissä, mutta minä 2 seuraa tapahtumia vierestä. Ihan kuin kaikki tämä tapahtuisi jollekkin kokonaan toiselle tyypille. Ehei, en minä ole sairas, vaan tuo tuossa. Älkää minua katsoko.