Muistini suojelee minua. En muista viikoista ennen osastoa kuin välähdyksiä. Minä ajamassa autoa silmät kyyneleistä sumeina, korvissa humisevan pulssin, minä avaamassa vyötä valtatien varressa, lähestyvän rekan valot, minä makaamassa sängyssä reidet paljaina ja verta valuvina, pimeyden ja kylmyyden sisälläni. En tiedä kestäisinkö, jos muistaisin kaiken. Jo näiden muistojen kirjoittaminen sattuu ja itkettää.

Viime yönä itkin taas lohduttomasti, kaikki tuntui niin pahalta ja epäoikeudenmukaiselta. J heräsi lohduttamaan ja silitti päätäni. Silmät turvoksissa kuin koppakuoriaisella hörpin omenalimpparia omasta Ihaa-mukistani ja kumma kyllä se helpotti. Olen vieläkin pohjattoman surullinen - liekö lääkevaihdos sekoittanut päätäni. Kun oikein harmittaa, kuuntelen harmitusmusiikkia - tällä hetkellä Metallican surullisen kauniita kappaleita.

No, koska J lähti johonkin musiikkihässäkkään minä painun päivähoitoon vanhemmille - en uskalla uhata henkeäni yksin kotona.