En halunnut tällaiseksi. Suunnitelmanani oli lukion jälkeen aloittaa yliopisto-opiskelut ja valmistua viidessä vuodessa maisteriksi, elää ensimmäistä kertaa elämässäni kaupungissa ja olla nykyaikainen ihannenuori. Päästä hyvään ammattiin, perustaa eläinperhe ja porskuttaa. Menestyä loistaa pärjätä. Näyttää kaikille, että selvisinpäs.

Epäonnistuin. Minut lingottiin ulos rummusta jo ajat sitten ensimmäisen kerran. Sen jälkeen päätin "ei koskaan enää". Vuosi sitten kuiskasin sängyssä hiljaa pelkääväni eniten että tässä käy vielä huonosti. Tiesin mitä on tulossa ja osasin pelätä. Nyt elän sitä helvettiä taas. Kuinka tässä näin kävi?

Olen jo luopunut kaikista haaveistani, ymmärrän nyt ettei minusta ole yhteiskuntakelpoiseksi. Kärsin vain omassa kolossani ja yritän olla näkymätön.

Psykologi sanoo minäkuvani olevan epärealistinen, mutta kuinka selittää hänelle että minulle se kaikki on täyttä totta? Ehkä hän ei ajattele ainoastaan läskejäni, mutta minä tiedän hänen ajattelevan - eikä kenenkään sanat voi muuttaa käsitystäni. Olen huono, epäonnistunut, lihava, ällöttävä ja tyhmä. En uskalla edes ottaa itseäni hengiltä.

On totta, että kun kirjoitan tuskani tänne, tulen jollakin tasolla kuulluksi. Minut otetaan vastaan kaikkine sairauksieni ja vikojeni kanssa. Saan olla heikko. Säälitän jopa itseäni.