Tyttö tippui tänään jyrkänteeltä. Syvimpään rotkoon, jonka seinät olivat kiveä ja jonka pohjalla vesi oli tummaa. Olihan tyttö tietysti vieraillut rotkossa ennenkin, muttei koskaan niin syvällä kuin nyt. Seinämissä ei ollut enää kiipeämisjälkiä, sillä sieltä ei ole koskaan aiemmin noustu ylös. Hyinen kylmyys kietoi nopeasti tytön utuiseen seittiinsä ja veti pinnan alle.

Vajottuaan muutaman sentin tyttö hätääntyi ja alkoi hämmästyksekseen pyrkiä pintaa kohti. Hän huusi apua ja räpiköi viimeisillä voimillaan. Onneksi tyttö muisti hyvän haltiattarensa, johon saattoi turvautua hädän hetkellä. Ja pian haltiatar jo tiputteli rauhoittavia sanoja, kutsui luokseen ja välitti.

Sekava tyttönen tunsi häpää ja syyllisyyttä vaivatessaan haltiatarta näin lauantai-iltana. Kyyneleet valuen ja onnettomana hän kyyhötti paikallaan. Mutta lempeät sanat, teekupponen ja pieni purtava teki ihmeitä. Kahden tunnin kuluttua tyttö oli valmis palaamaan yksin kotiin, eikä halunnut enää rotkoon.

Tyttö on vieläkin vähän hämillään tästä kaikesta, mutta loputtoman kiitollinen.

Toivon, että jokaisella olisi yhtä lämmin ja osaava terapeutti kuin minulla.