Apua. Nyt on tapahtunut kummia.

Juttelin eilen aamuvarhaisella vanhan miehen kanssa pihalla. Hän sanoi muuttavansa vastapäiseen asuntoon tänään (eli siis eilen). Hän oli oikeasti edessäni, mietin vielä onko hän humalassa vai vanha höppänä. Ensimmäinen vaihtoehto pänni, sillä juoppoja näillä kulmilla on tarpeeksi jo ennestään.

Ennen kuin lähdin takaisin sänkyyn, mies huusi pihaltaan "En minä mikään hortonomi ole, mutta ei ollut edellinenkään asukas!". Muistan sen ihan selkeästi, mies oli siinä, ehkä n. 6-7 metrin päässä minusta. En jaksanut mainita J:lle mitään koko asiasta, kunnes siitä tuli tänään puhetta. J sanoi pihalla, että ihme kun tuohon vastapäätä ei muuta kukaan. Minä tietysti asiantuntevana kertomaan, että kyllä vaan eilen muutti. Samalla mainitsin, että huutelin kyseisen asukkaan kanssa eilen aamulla.

J totesi kylmän rauhallisesti, että pihalta ei ole kuulunut mitään huutoa, ei edes puhetta - vaikka ikkuna oli auki. Että kuten itse näen, vastapäinen asunto on vieläkin tyhjä, kukaan ei ole vielä muuttanut sinne. Tiedättekö sen hetken, kun ympäristö katoaa ja ainoa mitä kuulee, on oma kasvava kauhu ja epäluulo? Sydän alkaa takoa kovaa ja korvissa humisee woosh woosh. Minä näin sen miehen ja kalusteet asunnossa.

J:n on pakko olla väärässä, ihan pakko. Minä suorastaan rukoilen, että se perhanan mies nyt tulisi ja muuttaisi todella - saa olla juoppokin. Tai sitten marssin kuntaan kysymään, onko joku käynyt avaimien kanssa katsomassa asuntoa.

En ole enää yhtään varma mistään. Mutta olen varma, että ainakin minä näin ja koin sen miehen. Eilinen aamu oli kyllä kamala, ja saatoin olla pihalle mennessä vähän pöllyssä. Illalla oli mennyt lasti rauhoittavaa ja unilääkettä.

Hirveä pelko iski. Näinkö ihminen menettää lopulta järkensä? Hitaasti, huomaamattaan? Mutta ei kai hullu huomaa olevansa hullu, eihän? Täytyy soittaa ensi viikolla lääkärilleni ja kysyä, josko laskisin masennuslääkkeen annostusta. Syytän sitä sekavuudestani.