Kylvän pahaa mieltä ja epätoivoa ympärilleni. Mihin vain menenkin ihmiset tuskastuvat minuun, hermostuvat, väsyvät, eivät ymmärrä, menevät vaikeaksi tai eivät ole huomaavinaankaan. Olen kiusallisen tietoinen siitä.

En halua olla taakka muille, mutta se juuri olen. Näen kyyneleen äidin silmässä, kun vastaan hänelle totuudenmukaisesti etten ole käynyt ulkona enkä nukkunut tai syönyt. Voisin valehdella ja välttää äidin pahaa mieltä näin - mutta en jaksa enää valehdellakaan. On helpompi sano vain joo, juu, kyllä. Sen osaan jo hyvin, laskettelen sujuvasti juun kaikkiin ehdotuksiin - joskus jopa ynähdän että "sepä hyvä idea".

Osaan kuvitella miltä oman lapsen sairaus äidistä tuntuu, sillä tiedän miltä oman äidin sairaus lapsesta tuntuu. Tuskaa katsella toisen alamäkeä, kun ei osaa tehdä mitään ja asiat ovat liian kipeitä yhdessä purettaviksi. Kun iso osa ongelmistani juontaa kodistani, ei niitä noin vain nosteta pöydälle. Enkä koe suurta halua osoitella syyttävällä sormella muita kuin isääni, luulen että äiti yritti parhaansa. Huom. luulen.

Minulla on yksi ystävä, johon saatan nojata. Pelkään jatkuvasti antavani hänelle liikaa taakastani, sillä hän todella on ainoa. Mieheni on liian kaukana tästä maailmasta, jossa nyt pinnistelen, jotta hänestä olisi tukijaksi. Hän yritää kyllä, mutta en osaa häneen turvautua. Minä olen aina ollut se, johon hän tukeutuu.

Tämä yksi ystävä, jolle minä en edes osaa olla ystävä, pysyy mukana. Alkuvuodesta kun linnani muurit eivät vielä laskeneet ketään läpi, hänen onnistui livahtaa muurin yli. Hitaasti hän raivasi tiensä läpi piikkipensaiden ja saapui enkelin lailla valtakuntaani. Vaikka minä en koskaan ota yhteyttä häneen, hän soittaa silti. Aluksi kun en jaksanut puhua, hän laittoi viestin. Kun en jaksanut vastata viestiin, hän tuli käymään. Kun en uskaltanut nähdä edes häntä, hän odotti muutaman päivän ja yritti uudelleen.

Tällainen on minulle ihan uutta ja outoa, vaikka nuoruudessa kavereita olikin. Olisi vieläkin, jos vain olisin kiinnostunut muista ihmisistä. En usko, että hän oikeasti välittää minusta - luulen että hän kokee velvollisuudekseen auttaa. En mahda tälle ajatukselle mitään, tieto ei tavoita tajuntaani vaikka hän kuinka jankuttaisi ettei se ole niin.

En siis kehtaa pyytää häneltä apua vaikka haluaisinkin. Vaikka kyse olisi pelkästä puhelusta, jos minun yhtäkkiä tekisi mieli ahdistuksissani soittaa hänelle ja jutella hetken tai vain nyyhkiä puhelimessa - en voi. Hänellähän on miljoona tärkeämpää asiaa. Ja pelkään että pilaan hänen elämänsä. Hän on pelastava enkelini, mutta hän ei tiedä sitä. En osaa sanoa toiselle ihmiselle kuinka tärkeä hän on, koen tilanteen uhkaavana. Ihan kuin menettäisin jotain jos tunnustan tunteeni.

Nyt hän on toisella puolella maapalloa ja minulla on kammottava ikävä. Kaipaan lohdutusta ja pään silittäjää (no jos joku oikeasti yrittäisi silittää, purisin siltä käden poikki). Haluaisin kuulla hänen äänensä, hänen turvalliset sanansa. Mutta eikö olisi itsekästä pilata toisen loma muistuttumalla kotimaassa rämpivästä matosesta, aiheuttaa huolta tuhansien tuhansien kilometrien päähän pelkällä olemassa olollaan.

Minun tarvitsisi vain kuulla ne sanat: "Sinulla on merkitystä - jos ei muille niin minulle. Minua kiinnostaa mitä sinulle tapahtuu. Minä olen valmis menemään läpi kiven, jos vuoksesi tarvitsee. Olet rakas".

Minä haluaisin vastata, mutta en osaa.