Ilta meni ihan mönkään. Kaikki oli näennäisesti ok, sain päähäni leipoa korvapuusteja ja puuhasin keittiössä. Oli kyllä huono omatunto, kun kaikki mitä olisi pitänyt tehdä oli tekemättä. Silti ahdistus kolkutteli rinnassa, ja mitä enemmän yritin vaivata taikinaa ja pitää ajatukset kurissa sitä nopeammilla kierroksilla aloin käydä.

Siitä se ajatus sitten lähtikin, itku purskahti väkisin ja täysi paniikki päällä - ilman mitään järkevää syytä. Ei auttanut kiven puristaminen, ei kissan paijaaminen, ei J:lle kertominen. Kunpa joku olisi tullut ja käskenyt ottaa rauhoittavan - en koskaan muista sitä pahimmalla hetkellä. Niimpä minä mielipuolen lailla hiivin ympäriinsä mattoveitsi kädessä ja yritin etsiä sopivaa rakosta, jonka avulla katkaista uusi terävämpi terä esiin. Löysin sellaisen ja tulos on ainakin nyt katsottuna järkyttävä. Vihaan itseäni ja J vihaa minua tämän takia.

Mitä mieltä elämässä on, kun en osaa elää sitä? En kykene nauttimaan mistän, tekemään mitään järjellistä, kokemaan mitään miellyttävää. Kaikki mikä ennen oli viihdyttävää (lukeminen, käsityöt), on muuttunut mitään sanomattomaksi mustaksi mössöksi. Ryijy, josta haaveilin ja jonka hankkimiseksi pihistelimme puoli vuotta, nököttää nyt muutama rivi ommeltuna kaapin perällä. Muistan sen silloin tällöin ja haluaisin kaivaa sen esiin - mutta en millään jaksa. Miksi en voi kokea samaa intoa sen tekemiseen kuin joskus?

Blogini kävijämäärä on (ainakin omasta mielestäni) huimaava. En ehkä kuitenkaan haluaisi olla näin julkista riistaa, ei minun elämäni ole tarkoitettu kenellekkään pelkäksi viihdykkeeksi. Osa on varmasti klikannut itsensä ulos lukemattakin, ja hyvä niin. On mennyt 6 viikkoa ja kävijöitä on nyt n. 351 viikossa. Se tekee n. 50 kävijää päivässä.

Toisaalta hienoa, että joku käy - toisaalta karmivaa. Mietin, josko laittaisin blogini salasanan taakse. Miltäs kuulostaa? Kävisikö siinä sitten taas niin, ettei kukaan haluaisi enää lukea ja toimia vertaistukena?