Totta kai juuri silloin kun minä en ole huolehtimassa J:stä, tapahtuu kaikki mahdollinen ja mahdoton. Juuri siksi en luota muihin, teen itse kaiken tarkemmin 6 vuoden kokemuksella. Tämä ei ole itsekehua tai ylpeyttä - ihan vain surullinen fakta, jonka kaikki omaishoitajat tietävät. Tosin minä olen omaishoitaja ilman virallista nimikettä ja näin ollen myös ilman vapaita ja palkkaa...

Karmivaa tässä on se, että kun äsken kuulin öisestä hässäkästä kotona (kissat eivät luojan kiitos liittyneet siihen mitenkään), olin salaa onnellinen etten ollut paikalla. Iloitsin siitä, etten se tällä kertaa ollut minä, joka joutui valvomaan kolmeen yöllä ja sai sen jälkeen nukkua vain muutaman tunnin, ettei minun aamuni alkanut usean tunnin urakalla. Ja kyseessä on kuitenkin minun mieheni.

Kun hoitaa toista 16h vuorokaudessa viitenä päivänä viikossa ja lisäksi viikonloppuisin 24h per päivä, alkaa hiljalleen voimat uupua ja usko loppua. Varsinkin kun ei itse selviydy edes omata elämästään. Kysynkin usein, miksi minun täytyy jaksaa auttaa toista elämään, kun en jaksa elää omaakaan elämääni.

On taas vaikeaa, enkä halua mennä kotiin. Tahdon lukkiutua tänne vanhempieni tyhjään taloon ja sulkea puhelimen. Aamulla heräsin ahdistuneissa tunnelmissa. Yritin lukea, mutta en pääse virkkeestä toiseen, en tajua lauseiden merkitystä. Saatan lukea samaa sivua kymmeniä kertoja tajuamatta siitä mitään. Minä joka ennen luin kolme tai neljäkin kirjaa viikossa, minä joka rakastan kirjoja. Tuntuu pahalta rappeutua näin. Kykyni riittävät juuri ja juuri Aku Ankan tavaamiseen ja sekös tuntuu mieltä ylentävältä. Olen invalidisoitunut, menettänyt kaikki taitoni. Pystyn istumaan koneella tai makaamaan sohvalla ja tuijottamaan tyhjyyteen. Käsi osaa konemaisesti rapsuttaa koiraa tai kissaa, kumpi siihen viereen nyt täälläkin pelmahtaa.

Mutta eipä minun useimmiten tee mieli tehdäkään mitään, paitsi kuolla. Voin esittää toisille, että tulevaisuus ja huominen kiinnostavat minua, mutta totta se ei ole. Jokainen päivä on taistelu, enkä näe syytä näille kärsimyksille. Kärsin ihan vain siksi, että toiset haluavat minun jatkavan tätä tuskaista tietä. He haluavat minun elävän, sillä he eivät tahdo kohdata menetyksen surua tai syyllisyyden tunteita. Ovatkohan he tajunneet puoliakaan siitä tyhjyydestä, jossa minä leijun kuin haamu? Tai niistä tuskista, joita depressio minulle langettaa?

"Synkkyys mua masentaa
sekä ankeus ahdistaa.
Surua, tuskaa ja apatiaa
on pieni sieluni tulvillaan."

Klamydia: Tuska ja suru