1..2..3..4..

Miksi minuutit matelevat? Jokainen kellon naksahdus kaikuu päässä. Oli vedettävä verhot alas, kun valo särki silmiä. Puhelin pirahtaa, apua! Ja mitä tuokin asiakas tuossa selittää? En kuule mitään, päässäni humisee. Mutta kyllä sen huulet liikkuvat. Se varmaan luulee minua ihan mielenvikaiseksi (eikä kyllä paljon erehdy), se pudistelee päätään ja lähtee. Kello on varmasti pysähtynyt.

5..6..7..8

Anteeksi. Anteeksi! Ei se kuule enää. Eikä kukaan huomaa kuinka teen hidasta kuolemaa. Nielaisen valkoisen pillerin ja pian olen enää vain puolikuollut asiakaspalvelija. Päivää, kuinka voisin auttaa teitä? Sillä itseäni en osaa auttaa. Mistä löytyy se asiakaspalvelu joka auttaa elämässään eksyneitä? Tai se henkilö, joka silittäisi päätä ja kietoisi pakettiin?

Olen niin ulkona tästä elämästä. Mitä nämä kaikki ihmiset tohottavat, mihin ne ovat menossa? Miksen minä ole menossa mihinkään? Aivan kun seisoisin pienessä lasivankilassa maailman reunalla ja seuraisin muiden menoa. Iso pyörä pyörii, mutta olen tipahtanut pois kyydistä. Enkä tiedä tahdonko enää takaisin.

Edit. Äiti (kiitos äiti kun välität minusta vielä) oli varannut minulle ajan jollekkin reumaspesialistille. Miksei tunnu miltään, vaikka olen odottanut sitä? Mieheke sai viimeinkin valittua itselleen uuden mustan pyörätuolin (on istunut nykyisessä melkein 6 vuotta..) ja tätäkin on odotettu kuin kuuta nousevaa. Miksi helvetissä ei tunnu miltään?! Paitsi tietysti pahalta. Verhot alas ja peiton alle itkemään.