Näillä mentiin 8kk sitten. Ei ole ajatukset hirveästi muuttuneet. Kuvaan tuossa niitä hetkiä, kun äiti käveli zombin lailla edes takaisin ja minä yritin seistä rohkeana kuin toteemi. Yhdet syvimmistä haavoistani.

27.10.2006

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ei ole enää sanoja, on vain möykky, joka tukkii kurkun, nousee silmiin ja karjuu itsensä ulos. Olen väsynyt kuolemaan kerta toisensa jälkeen. Jos vois vaan palata johonkin, mitä ei kai koskaan ollutkaan. Ristiriita repii sisältä, vaientaa ja myrskyää. Miten selvitä huomiseen, edes iltaan? Mitä jos ei jaksa? Jos äiti ei jaksa? Ei tässä näin pitänyt käydä. Paha olo pahenee. Miten voisin auttaa? En ymmärrä, mistä se voima aina niinä hetkinä tulee. Niiden hetkien jälkeen ilma pakenee keuhkoista, suonet tukkiutuu ja suu puutuu. Lytistyy pieneksi, kapenee olemattomaksi. Tekisi mieli luovuttaa. On pakko jatkaa äidin takia, en voi jättää sitä yksin. Tää on vaan liian rankkaa, liian pahaa, liian tukahduttavaa. Milloin tää menee ohi, vai meneekö koskaan? Ketkä kaikki tietää? Äiti tarvitsee apua. Mut miun on pakko sietää isää, sattuneista syistä. Oon vaan niin loppu. Tahtosin jo pois. Jos täl elämäl ei o mitään hyvää tarjottavaa, miks jatkaa? Mie olen eläny koht 20 vuotta ja näin paljon olen jo saanu osakseni. Eiköhän miun osa ala olla jo täytetty? Enks mie ole viel tarpeeks kokenu? Mitä vielä, pitääkö jonkun kuolla? Miun, miun täs pitäs kuolla. Just nyt en vaan voi.