Tajusin tänään, ettei kukaan oikeasti paranna minua ja tee elämääni helpommaksi - minun pitäisi tehdä se itse. Entäs kun en jaksa tehdä mitään? En välttämättä tahtoisi kuolla, mutten jaksa elääkään. Kenelle minun olemassaoloni merkitsisi niin paljon, että joku auttaisi? Ei ainakaan psykiatrille tai psykologille, eiväthän ne minua oikeasti tunne eivätkä elä kanssani tuskaista arkea. Jos kuolisin, se olisi vain harmillinen lukema itsemurhatilastoissa ja he voisivat huokaista helpotuksesta - taas yksi potilas vähemmän.

Mieheke ja kissat nyt ainakin tarvitsevat minua ihan konkreettisesti, mutta riittääkö se? Miksi kukaan ei tee mitään, vaikka ihminen on ihan lopussa?!! Kaikki on taas ihan turhaa ja tyhjänpäiväistä. Ensi syksynä olen työtön, ilman opiskelupaikkaa jo toista vuotta ja kaiken huipuksi vielä rahaton. Kela ei suostu maksamaan edes työttömyyskorvausta, jos en hae kouluun..Ja miten voisin hakea, kun pelkät typerät hakupaperit aiheuttavat yökötystä? En voi kuvitellakkaan selviytyväni hengissä pääsykokeista, pelkkä ajatuskin tuntuu naurettavan kaukaiselta. Syrjäydyn ehkä lopullisesti, mutta onko silläkään enää mitään merkitystä?

Ja ai niin, valaiskaa hyvät ihmiset minua bloggauksen etiketistä: onko tapana vastata kommentteihin omaan ketjuun toisen käyttäjän kommentin perään vai kommentoijan omaan blogiin uusimpaan postaukseen? Tai mikä käytäntö täällä nyt ylipäätään sitten on ollut?

Olen tulla hulluksi, kun olen pohtinut aamupäivästä asti tätä asiaa, enkä osaa yhtäkkiä päättää miten toimia. Päätösten tekeminen voi näköjään olla yllättävän hankalaa, yksi näistä ihanista oireista?