Tai ei ihan, minä olen kyllä kotona nyt. Käymässä vaan, illalla takaisin íltapalalle ja iltalääkkeelle. Minä viihdyn osastolla. Kämppäkaverini on mukava ja kaltaiseni. Uudet lääkkeet vaikuttavat hyviltä, saan nukutuksi ja ahdistus on helpottanut. En tahdo enää kuolla.

En muista viime ajoista juuri mitään. Luin oksennusta pidätellen omia kirjoituksiani, enkä tunnistanut niistä itseäni. Olen ollut ihan sekaisin. Niin sekaisin, että ihme etten kuollut. Olen vieläkin niin väsynyt, että jalat kantavat kerrallaan sata metriä, sitten on pakko päästä levolle. Nukun paljon. Sairaalan rytmi on hyvä. Suurin osa hoitajista on leppoisia.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että selviän tästä. Tulevaisuus on silti pelottava. En halua enää töihin ikinä, en osaa olla väsyttämättä itseäni. En jaksa opiskella. Ehkä keskityn siihen huikeaab tosiasiaan, että minä elän. Totta tosiaan olen ja hengitän.

En olisi ikinä uskonut, että noin syvästä rotkosta voi nousta. Mutta kyllä sieltä voi.