Solu haluaa vielä kysyä, että kun kaikki voimat on menneet ja niin sanotussa elämässä pelkkää masennusta ja uupumusta, miksi toivoa? 

Kun makaa sohvalla siitä asti kun saapuu kotiin ja nousee vasta mennäkseen sänkyyn. Kun henki pihisee juuri ja juuri sisään ja ulos. Silloin hengityksen kaltainen perusasia alkaa tuntua hermoja raastavalta, minkä perkeleen vuoksi keuhkojen on pakko viime metreillä vielä imeä ilmaa sisäänsä, miksi ne eivät vaan luovuta. Kun näillä päivillä ei ole mitään merkitystä, on maanantai, keskiviikko tai lauantai - mikään ei muutu. En ole menossa mihinkään, miksi päivät vaan kulkevat eteen päin. Miksen voi pysähtyä tähän, en tahdo huomiseen. En edes yöhön asti, en seuraavaan tuntiin.

Aika kulkee kuin hidastettuna, mitään ei tapahdu. Mieleni on rapistunut ja luhistunut raunio, kukaan ei enää pyri edes kaltereiden takaa vapaaksi. Maailma on unenomainen: minä en laahaa luitani huomenna töihin, se on se tyttö, se Magalonna. Minä en elä näitä harmaita ja puuromaisia hetkiä, minä vain kellun harmaudessa. Alkaa tuntua, ettei missään ole mitään järkeä. Mikä on totta ja mikä ei. En saa tähän mitään tolkkua, kaikki on niin sekavaa.

I´m loosing contact with reality.