Hei taas. Ei meinaa kirjoitus oikein luistaa, olen tuijottanut ruutua ja näppäimiä jo parikymmentä minuuttia. Jotain tekee kuitenkin mieli laittaa ylös, niin paljon on taas tapahtunut. Ehkä vaadin itseltäni liikaa, haluan jokaisen tekstin olevan täydellinen ja ellen (omasta mielestäni) onnistu, en saa kirjoitettua mitään. No, yritetään räpeltää jonkinmoinen sepitys.

Viime sunnuntaina kävin ennen lähtöä terapiassa - paha virhe. Ahdistuin pahemmin kuin aikoihin terapeutin jutuista, otin taas kerran kaiken totisesti ja nyt-hetkenä. Tajusin kuinka tyhmä ja epäonnistunut olen, olin varma etten voi selvitä kaikesta mitä elämä vielä eteeni heittää. Hetken päästä halusin kuolla ja silmänräpäyksessä olin viillellyt molemmat käsivarteni pahasti. Haavat olivat syvempiä kuin olin tarkoittanut (tai mistäs tiedän mitä tarkoitin, säikähdin vaan itsekin jälkiä) ja muutamasta veri pulppusi iloisesti kuin suihkulähteestä. Ei muuta kuin musta paksu huppari imemään verta ja isän kyytiin. Tärisin kuin pikkulíntu pakkasella koko matkan ja perillä lukittauduin osaston vessaan.

Osastoni on suljettu ja ensimmäinen sääntö kieltää itsensä vahingoittamisen. Näin ollen pelkäsin saavani siirron ykköselle, joka sekin on suljettu, mutta potilaat ovat astetta pahemmin sairaita: esimerkiksi maniassa tai psykoosissa ja meno sen mukaista. En kuitenkaan saanut vuotoa tyrehtymään, joten minun oli mentävä tunnustamaan tekoseni ja pyytämään apua. Ehkä juuri rehellisyys säästi minut siirrolta, sain neuvoteltua luvan jäädä kakkoselle ja isot siteet kumpaankin käteen. Nyt siteet on jo pois, mutta käsivarsissa näyttäisi olevan kidukset, 24 rumaa kutisevaa haavaa. Suostuin hävittämään veitseni, vaikka tarpeen tullen keksisin kyllä keinon vahingoittaa itseäni. Nyt se on ainakin vaikeampaa ja vaatii suunnittelua - minä kun yleensä toimin hetken mielijohteesta.

Alkuviikko menikin sitten ihan pohjalla, sankka sumu ja kooma vetivät minut mykäksi sementtimöhkäleeksi sängyn pohjalle. Keskiviikkona aloin havahtua: kuulin ihmísten puhuvan, ruokahalu heräsi, eikä enää nukuttanut jatkuvasti. Siitä asti mielialani sitten jatkoi nousuaan ja perjantaina meni jo liian lujaa. Kiihdytän itseni masennuskuopan jälkeen hurjaan vauhtiin, käyn ihan ylikierroksilla. Näin on ollut aina, mutta lääkärit tarttuivat heti innoissaan hetkeen ja teettivät minulla vauhdin aikana erinäisiä kyselyitä. Nyt osastoni lääkäri konsultoi psykiatrian ylilääkäriä ja jotain ne aikovat pääni menoksi. Olen sanonut kymmenen kertaa, etten ole ikinä ollut maniassa en edes hypomaniassa ja kyllä, masennustani seuraa aina ylipirteä mieliala. Minä pidän siitä, jos edes hetkittäin puhkun tarmoa ja toimeliaisuutta. En halua menettää huippua. Myönnettäköön, että mielialan vaihtelut ovat rankkoja ja väsyttäviä, mutta mielestäni lähinnä osa persoonallisuuttani tai opittua käytöstä. Olen imuri, imen toisten ihmisten tunteet, sillä en osaa käsitellä omiani. Antakaa minun olla sellainen kuin olen. Mutta eivät ne anna.

Terapeuttini kuvasi mielenkiintoisesti matkaa masennuksesta minuuteen. Jos mieleni olisi vanha barokkilinna useine huoneineen ja sokkeloineen, minä olisin nyt vasta eteisaulassa kuikuilemassa. Masennuksen ja psykoterapian kautta minä hitaasti eheydyn ja uskaltaudun yhä peremmälle tuntemattomiin pimeisiin huoneisiin. Valot syttyvät yhdessä huoneessa, mutta sammuvat pian kun säikähdän löytämääni ja poistun toiseen huoneeseen. Kukaan ei vielä tiedä mitä olen vuosien kuluttua.

Nyt tämä raakile alkaa väsähtää ja siirtyy sohvalle lojuamaan. Jännä muuten kuinka vieläkin sunnuntai aiheuttaa tympeän tunteen ja ahdistuksen huomisesta työpäivästä, vaikken edes ole töissä enkä jää kotiinkaan. Kolmen viikon kuluttua minun pitäisi olla työkunnossa, mutta ei minulla ole enää edes työpaikkaa silloin. Työttömyyskorvausta en voi saada, sillä en ole hakeutunut jatkokoulutukseen eikä minulla ole ammattia. Että toimeentulotuella pitäisi ilmeisesti tulla sitten ihan oikeasti toimeen. Kyllä sairasta ihmistä saa kiduttaa Suomessa.