Psykiatrilla selvisi kaikenlaista, mutta olen jälleen kerran liian poikki jaksaakseni napata kiinni jokaisesta ajatuksesta ja jäsentääkseni ne tähän ruudulle luettavaan muotoon. En saanut sanottua oikein mitään todellista, enkä ole menossa hänelle enää. Ei psykiatrissa ollut mitään vikaa, ihan vaan töiden takia en pääse enää kesällä käymään - nuorisopoli kun on auki vain päivisin. Totta kai lääkärinajoille saa poistua töistä, mutta en jaksa aloittaa sitä rumbaa uudestaan.

Nyt olen hetken tuntematon potilas ja tapaan perjantaina psykiatrin, jonka kanssa olisi tarkoitus aloittaa sitten se terapia. Mikäli Kela siis suostuu korvaamaan sen ja minulla synkkaa naikkosen kanssa. Taas uusi ihminen, jolle pitäisi vuodattaa synkimmät ajatuksensa ja kerrata tuhannen kerran oma historia - huoh.

Minun pitäisi kai olla onnellinen, kun kaikki on hoidettu minun puolestani ja uuden psykiatrin aikakin järjestyi pikapuoliin, voisin olla suorastaan toiveikas. Mutta minusta ei tunnu miltään. Minulle on oikeastaan jo ihan sama mitä tässä tapahtuu. Eivät nämä lääkkeet tai psykiatrit minua paranna, korkeintaan helpottavat oireita. Ongelma on silti olemassa, eikä mikään poista sitä. Olen pilannut tulevaisuuteni 20-vuotiaana.

Minun pitäisi itse olla kiinnostunut toipumisesta ja kuntoutumisesta - mutta kun en ole. En tajua miksi tätä pitäisi jaksaa loppuelämä. Nyt menen katsomaan Marie Antoinettea, vuokrasin sen lohdukkeeksi.

Edit. Nyt tulin lopullisesti hulluksi näiden sivupohjien kanssa, joten se asia on päätetty: tästä en luovu. Piste.