Tipahdin taas reunalta: humps vaan ja pimeys laskeutui. On niin paha olla, en osaa sanoin kuvata. Pakenin tunneiksi painajaisiin, mutta äsken herättyäni isä oli täällä ja paha sai taas otteen minusta. Miten yksi ihminen voi pelkällä läsnäolollaan aiheuttaa tuskaa?

En jaksa enkä halua jaksaakaan. En ymmärrä enää mitä tekisin. Otan lisää rauhoittavaa, jatkuvasti lisää lääkkeitä, ei ne auta. Haluan repiä ranteet auki, tarttua kynsillä kylkiluihin ja repiä ne yksitellen irti, sahata jalat poikki, riuhtoa suolet pihalle ja syöttää aivoni kissoille. En vaan jaksa. Nyt voisi olla hyvä hetki kuolla.

Kunpa olisi joku joka auttaisi nyt, joku jolle soittaa ja pyytää apua. Vaan ei ketään, itse halusin kaikista eroon. Joku joka sanoisi ettei minun tarvitse kuolla. Mutta kun minä tiedän että minun täytyy. En kestä tätä.