Karuselli päässäni on alkanut pyöriä niin vinhaa vauhtia, etten enää uskalla olla yksin ajatusteni kanssa. Toivon löytäväni tästä blogista yhden keinon purkaa tuskaani ja möyhiä mieleni tutkimattomia syövereitä.

Niin, voisin tietysti esittäytyä. Ehkä vain itseäni varten, en tiedä.

Ensinnäkin, olen tällä hetkellä pohjattoman onneton ja uupunut. Se ei ole mikään uutinen minun elämässäni, sillä taistelin 12 - 15-vuotiaana vaikean masennuksen läpi. Nelivuotisen psykoterapian ansiosta tassuttelen vielä elävien kirjoissa. On melkoisen karmivaa muistella itseäni lapsena hautomassa vakavana itsemurhaa, joten se siitä.

En tiedä toivuinko koskaan kunnolla, mutta elämä antoi kuitenkin hitusen parempaa muutaman vuoden ajan ja saatoin jopa nauttia tietyistä ajanjaksoista. Viimeisen vuoden tai kauemminkin olen hiljalleen lipunut kauemmas omasta elämästäni. Nyt 20-vuotiaana elän jälleen kerran surkean elämäni surkeimpia hetkiä, vaikka juuri nythän minun pitäisi olla parhaassa vedossa. Kun muut suunnittelevat opiskeluja ja juhlia, minä mietin kuinka selviytyisin iltaan ja illasta aamuun. Kuljen sankassa sumussa, enkä löydä tunnelin suuta.

Hassua kyllä, saan jopa apua olooni. Loputtomalta tuntuneen odotuksen jälkeen pääsin joulukuussa 2006 nuorisopsykiatrian polille tapaamaan edellisestä hoitojaksosta tuttua psykiatria. Sain otettua ohjat omiin käsiini ja hain siis itse apua. Kynnys ei kylläkään ollut yhtä korkea kuin ensikertalaisella - myönnetään. Tunnen vain jo sen verran itseäni, että tiedän suurin piirtein milloin kipuraja ylittyy ja nyt se ylittyi pahasti ja huusi jo punaisella. Suoraan sanoen pelkään vahingoittavani lopulta itseäni.

Olen siis alkuvuodesta asti käynyt viikottain juttelemassa psykiatrin kanssa, mutta koska mitään virallista diagnoosia (tosin tiedän siitä jo osia) ei ole vielä varmistunut, tapaamiset ovat lähinnä sellaista kuulumisten kyselyä. Mitähän hyötyä minun on ajaa tunti suuntaansa ja kertoa, että "kyllä masentaa, ihan pirusti masentaakin" ? Saadakseni Kelan tukeman psykoterapian minut ohjattiin psykologiseen testiin, jonka tulokset ovat vielä kuulematta. Olen panostanut loput voimavarani tulosten odottamiseen, jos tulevaisuus sitten vaikka alkaisi hahmottua. Sillä järjen mukaan (tosin omaani ei ole uskomista) ihmisen täytyy saada apua, varsinkin kun on näin halukas sitä ottamaan.

Toisaalta miksi kukaan psykiatrisen polilla välittäisi siitä, saanko juuri minä apua vai en? Minähän olen vain yksi sairaskertomus muiden seassa, pahempiakin varmasti löytyy. Olen vain niin sietokykyni rajoilla koko ajan, etten jaksa. Jopa tämän tekstin kirjoittaminen uuvuttaa minut täysin. Taidan siis vaieta ja palata asiaan - niin paljon on vielä sanomatta.

Kiitos ja kumarrus.