Vihaan tätäkin turhaa päivää. Vihaan naapuria, J:tä, ruokakauppaa, kukkaruukkua ja ennen kaikkea itseäni. Vihaan jopa tätä typerää blogia. Hermostun kissoihin: retuutin ensimmäistä kertaa toisen alas pöydältä kun se varasti nakin. Karjuin vielä perään että saatanan typerä alkueläin, olisit syönyt äsken ruokaa kun tarjottiin. Olen hermoraunio. En ikinä kohtele eläimiä aggressiivisesti. Voi raukkoja kun saivat umpihullun emännän.

Kävin töissä. Oli sanomaton pakko, sillä viime vierailusta on viikko. Istuin itku kurkussa 45 minuuttia kahvipöydässä enkä osannut sanoa mitään. Ai mitenkö olen voinut? No ei tässä mitään ihmeellistä...Mitäkö olen tehnyt? En mitään kummallista...Niin ensi perjantaina sitten töihin? Juu...

Ettekö te homeaivot tajua, että toivon nyt juuri tukehtuvani tähän teehen tai että kompastun lähtiessäni portaissa ja kuolen siihen paikkaan?! Ettei minua voisi vähempää kiinnostaa mitä täällä on tapahtunut, ettei maailmassani ole muuta kuin tuskaa ja epätoivoa. Että minusta ei ole jäljellä yhtään mitään ja te vaan suunnittelette mitä kaikkea voitte jättää minun tehtäväkseni. Että ehkäpä minua ei ole enää viikon kuluttua. Mutta käyttäkää ihmeessä raatonikin hyväksenne, imekää siitä viimeiset rippeet ja kalutkaa luut. Sillä toivon tämän pian päättyvän.