Polvet ja koko koivet ovat taas ihan liekeissä, veti jopa pitkästä aikaa suonta jalasta. En tahdo reumalääkärille, en. Vaikka tiedän oireideni ja perimän mukaan nimen sairaudelleni, niin en silti tahdo kuulla sitä lääkärin suusta. Se tekisi asiasta totta, jotenkin lopullista. Nyt voin vielä vain ihmetellä viiltävää kipua koko kehossa, erityisesti käsissä, kyljissä, jaloissa ja selässä. Silloin tällöin myös rinnassa ja nilkoissa. Tähän lisätään huono uni, yliliikkuvat nivelet, nopea väsähtäminen, kipupisteet ja tietysti nämä psyykkiset ongelmat - alkaako kuulostaa tutulta? Jep, fibromyalgiaahan se lienee.

Äitini on sairastanut jo pitemmän aikaa nivelrikkoa ja fibromyalgiaa (myös äitini isä sairasti) ja minulla sitä on epäilty jo vuosikaudet, kun oireet ovat niin selkeät. Äiti painostaa menemään reumalääkärille, mutta ei taida muistaa kuinka rankkaa aikaa diagnoosin saaminen ja sairauden hyväksyminen hänelle itselleen oli. Ei kai kukaan haluaisi 20-vuotiaana kuulla, että sairastaa tautia, joka ei tule koskaan paranemaan, tekee elämästä helposti helvettiä ja pilaa monet työmahdollisuudet? Olenhan itse vierestä seurannut miten se runtelee kehon ja mielen.

En pysty sopeutumaan ajatukseen, että olisin pysyvästi sairas, en mitenkään. Pakkohan tämän kipuilun on joskus loppua. Mitä sitten vaikka olenkin kaikkialta kosketusarka, enkä pysty reagoimaan aistiärsykkeisiin (valo ja melu etenkin tuottavat vaikeuksia), enkä varsinkaan pysty selittämään kellekkään tai saamaan ketään uskomaan kuinka kipeä ihminen voi olla - en vain halua vielä lopullista tuomiota.

Väsyttää olla minä, vaikka uusi tausta onkin enemmän minua verrattuna edelliseen.