Tässä päivässä on jotain omituista, sillä oloni on ollut ällistyttävän normaali. Kuvittelen terveiden ihmisten viettävän joka päivä tällaista elämää: en suunnitellut kertaakaan itseni nitistämistä, kuuntelin tylsistymättä kuinka asiakkaan serkku oli saanut sydänkohtauksen (sain ehkä jopa mutristettua naamaa osaa ottavaan ilmeeseen) ja loppuhuipennukseksi lähdin vielä miehekkeen mukana kaupunkiin (!!).

Uskaltauduin jopa isoon markettiin, vaikka yleensä astuessani niiden liukuovista sisään tunnen itseni pieneksi syötiksi joka erehtyy pedon kitaan kuin onneton kärpänen seittiin. Jotta pysyisin totuudessa, enkä maalailisi ihan unelmakuvaa markettireissusta, täytyy tunnustaa että etsin tarvittavani sieltä hyvin pikaisesti ja pinkaisin puolijuoksua ulos. Sain siis ostettua äidille kerrankin ihanan äitienpäivälahjan! Huomasin aamulla lehden mainoksessa ihania Nanson yöpaitoja ja mielessä kävi ajatus äidin ilahduttamisesta. Äiti ei nimittäin voi hyvin :/ Ollaan vähän niin kuin samassa jamassa koko perhe -kiitos henkilön, jota voisi kutsua isäkseni.

Tänään näin, huomenna ehkä jo toisin. Enää kaksi päivää terapiaan, luojan kiitos! Kaksi väliviikkoa terapiassa on ainakin meikäläiselle ihan liikaa, elän siinä ajassa jo semmoiset ruuhkavuodet että hitaampia heikottaa. Niin kuin heikottaa itseänikin.

Kissat ovat muuten rasittavimmillaan silloin kun on juuri saapunut kotiin ja haluaisi hetken keskittyä omiin asioihin, kuten nyt vaikka tähän. Pitää kiehnuttaa ja hyristä ja naukua ja pörähdellä ja puskea läppärin kantta kenoon ja ehdottomasti esittää nälkäkuolemaa ja vesihukkaa. Iso pahis on oikea ekspertti viimeisimmässä: kun se on tarpeeksi kauan nuollut keittiön hanaa enkä enää kestä syyttäviä mulkaisuja, minun on pakko mennä laskemaan arvon herralle vettä, jota hän voi sitten hienostuneesti lipittää suoraan hanasta. Hienot kissat eivät nimittäin voi koskea vesikuppiin - siitähän juo kätyrikin.