Luulin pahimman masennuksen saavuttaneen minut vasta nyt keväällä, mutta koneen uumenista löytyi merkintä, joka kertoo jotain ihan muuta.

 

7.10.2006

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Se tulee hiljaa lähemmäksi. Upottaa varoittamatta syvyyksiin. Tiputtaa reunalta, työntää kauemmaksi, painaa päätä. Kun on tarpeeksi kylmä, voi tuntea puristuksen hartioissa ja kietoutua itseensä. Eikä silloin näe ketään, ei tunne kasvoja, ei halua muistaa. Ja kun ne hiipuu kauemmas, ei osaa, ehkei tahdokaan lähentyä. Ja ne ei tiedä, ettei kyse ole miusta tai niistä, vaan siitä, mikä jäi puuttumaan väliltä. Se mitä tapahtui, se mikä salattiin, joka kasvoi liian suureksi piilotettavaksi. Se pakottaa kauemmaksi, yksinäisemmäksi. Ei kai kukaan tähän tilanteeseen halua?

 

Pitäis vaan selviytyä tästä ulos. Varsinkin ylös. Kai mie olisin tänäänkin halunnut lähteä. Pyöriä ja olla, kuin ei mitään. Ja jutella ja nauraa. Katsoa peiliin, tuntea itsensä kauniiksi, ylvääksi. --. Samalla tunne vääryydestä kasvaisi sisällä ja sääli pimentäisi silmät. Pehmeä utu putoaisi ylle ja kaikki olisi yhtä samaa tyhjää. Kotona syyllisyys polttaisi poskia, syövyttäisi reikiä, suu laskisi valheita sinne tänne. Mutta en mene, jään taas yksin.

 

Menen porukoille, yritän palauttaa turvallisuuden tunteen, joka hävisi liian kauan sitten. Voi kun voisi sanoa äidille, kuinka kaikki painaa ja maailma kaatuu päälle. Että ahdistaa niin, ettei henkeä saa ja kyyneleet korventaa silmää. Ettei mikään tunnu miltään, ettei kiinnosta. Että on aivan sama mitä tapahtuu, en kuitenkaan pysy mukana tai saa edes kiinni. Etten taaskaan jaksa ja pelottaa. Etten pärjää yksin. Mutta kukaan ei huomaa, ei katso tarkemmin tai kysy toista kertaa. Ehkä niitä ei kiinnosta, tai sitten nekään ei osaa. Ei osaa koskettaa, kuten en minäkään, vaikka haluaisin vaan keriä itteni pieneks rullaks ja panna pakettiin. Sitä tuntee ittesä epäonnistuneeks, kun ei sillon kerran selvinny. Tai ehkä just siks et selvis, mut tipahti uudelleen. Kun uskaltas vaan ettiä ja pyytää apua.

 

Mutta kun katsoo peiliin, näkee onnettomuutta ja surua. Mihin katosi se, joka nauroi ja eli?

Miksi kaikki tuntuu niin pahalta ja epäreilulta? Kunpa olisi joku, joka kertoisi.