Minua on koskenut ennenkin, on koskenut kovaakin. Silti vasta tänään opin mitä kipu voi pahimmillaan olla.

Oli kamala aamu: itkin, matalapaine tuntui taas koko ruumista jäytävänä painona, kaikki tuntui ihan turhalta enkä olisi halunnut nousta ollenkaan. Mutta nousin. Monen itkun ja manauksen jälkeen J katsoi ympärilleen ja joutui totemaan, että aikamoisessa sotkussa eletään.

Ensimmäisen kerran koko yhteisaikanamme hän auttoi minua sen vähän minkä pystyy. Saimme yhdessä likaiset lakanat koneeseen, enempää emme jaksaneet. Tämä pieni yhteinen ponnistus sai minut jopa piristymään ja kun J vielä ehdotti kauppaan lähtöä, suostuin muitta mutkitta.

Näköjään kehollani oli kuitenkin muita suunnitelmia. Erehdyin ennen lähtöä käymään vessassa ja sinne sitten jäinkin. Karmiva kipu iski puukon lailla ensin niskaan. Silmissä pimeni ja ehdin luulla pyörtyväni. Mutta ehei, pysyin tajuissani ja jouduin tuntemaan kaiken. Tuntui kuin joku poraisi sähköporalla niskaani ja viiltelisi puukolla lapaluiden päältä.

Pääsin raahautumaan vessan ovelle ja huudettua apua ennen kuin uusi kipuaalto vyöryi päälle. Putosin suorilta jaloilta kaksinkerroin lattialle. Suustani purkautui eläimellinen huuto. Niska oli tulessa, tuhannet neulat porautuivat lihaksiini ja korvissani särkyi sata kristallia. Huusin räkä poskella suoraa huutoa, tunsin verisuonien katkeavan silmissäni. En ollut yksin, mutta toisesta ei ollut juurikaan apua. J ei pystynyt tekemään yhtään mitään ja minä vain karjuin tuskaani housut nilkoissa lattialle lyyhistyneenä. Mahtoi olla näky. Tätä showta kesti puolisen tuntia.

Kun pahin kohtaus hellitti, oli kulunut puoli tuntia. Hiukseni roikkuvat hiestä märkänä naamalla, silmät kirkuivat verenpunaisina ja minä tärisin varpaista sormiin asti. Selvisin lääkekaapille ja nappasin vahvimman lääkkeen jonka löysin: Tramal 50mg. Lääke on tarkoitettu vaikeiden kipujen hoitoon ja se on sukua morfiinille ja muille opiaateille (J syö sitä niskamurtuman aiheuttamiin kipuihin). Ei helpotusta, ainoastaan tokkurainen olo. Hädissäni soitin äidille tiedustellakseni mitä voisin tehdä, mutta hänellä ei taasen ollutkaan kokemusta tällaisesta, joten hän tupsahti itse paikalle (J:stä kun ei tosiaan ole apua hädän hetkellä).

Tunnista toiseen minä itkin kuin pahainen lapsi, kipu ei hellittänyt vaan säteili alemmas. Illemmalla uskalsin kokeilla toista särkylääkettä, äitini käyttämää Arcoxia 60mg - mutta ei apua. Lopulta tuuperruin jonkinlaiseen unen ja valveen rajatilaan ja herätessäni horroksesta kipu tuntui siedettävältä: pystyin kävelemään vaikka niska ei liikkunut suuntaan eikä toiseen.

Koskee kyllä vieläkin, on koskenut pian 12h. Olen yksin kotona, enkä uskalla mennä sänkyyn. Mitä jos kipu tulee takaisin? En kehdannut jäädä vanhemmille yöksi, vaikka pyysivätkin. Onneksi J on juhlimassa eikä tulossa kotiin, en olisi pystynyt auttamaan häntä sänkyyn. En tiedä pääsenkö itsekään enää sängystä ylös jos sinne käyn.

Reumalääkäri on tosiaan vasta kuukauden kuluttua (sain itkettyä sen kesäkuulle vaikka tyrkyttivät heinäkuuta) ja senhän piti olla jo ensi viikolla...en tiedä millä tropilla selviän seuraavasta kerrasta. Ja sitä seuraavasta. Tämä on ihan painajaista, ei uskoisi tällaista olevan olemassakaan.

Tulipa pitkä teksti, asiaan vihkiytymättömille varmasti todella tylsä. Mutta tätä minun elämäni nykyään on.

Kipu ei kuole huutamalla - se vaan hiljenee hetkeksi päästäkseen taas valloilleen.