Mikään ei ole niin kaunista, että minä näkisin sen. Kukaan ei ole niin tärkeä, että minä huomaisin hänet. Tuskan tilalle on astunut tyhjyys. Olen kiveä, en pysty tuntemaan.

Toisena hetkenä ahdistus ja epätoivo iskevät kyntensä minuun ja ravistelevat - toisena hetkenä mikään ei tunnu miltään.

Mieli palaisi tarttua veitsiin, mutta J ja äiti vahtivat minua kuin haukat. Kysyin heiltä, miksi he pelkäävät nähdä tuskani? En saanut vastausta, mutta sanoin heille sen saman pahan olon asuvan silti sisimmässäni - tein sitten viiltoja tai en. Mutta jos he voivat tuudittautua viiltojen puuttuessa "paranemiseeni", suotakoon se heille.

Kaksikymmentä vuotta olen elänyt muita varten ja elän jatkossakin. Väliäkö sillä, mitä minä tästä saan ja joudun kokemaan päivittäin.

Lomani alkoi eilen ja sen olisi tarkoitus jatkua sunnuntai-iltaan, mutta tällä näkymällä palaan sairaalaan viimeistään tänä iltana. Miksi jäisin kotiin tuskailemaan, kun en saa edes verhoja suljettua. Niiden pitäisi olla koko ajan auki tai sitte jatkuvasti kiinni, välivaihtoehto ei nyt onnistu. Leipä pitäisi jaksaa kaivaa kaapista, juusto leikata...ei, en vielä kykene tähän. Ja meinasivat kotiuttaa minut jo viikon kuluttua. En millään jaksa.