Tiedättekö mitä tuo on? Mistä kuuluu raah raah? Se on kivireki, jota hinaan perässäni, joka painaa selässäni, joka painaa minut maan rakoon - joka näännyttää minut.

Kun ihminen venyy sietokykynsä yli, milloin tullaan pisteeseen, jossa hän ratkeaa? Mietin kuinka kauan tämä on vielä minun hallinnassani, kunnes tajusin ettei se ole ollut enää pitkään aikaan. En kai olisi tehnyt elämästäni helvetin esikartanoa jos olisin saanut valita.

Työpäivä oli juuri sitä mitä kuvittelin etukäteen: tuskaa joka sekunti (25200 sekuntia yhteensä). Se uuvutti minut totaalisesti, repi mielen vereslihalle, sai jokaisen lihaksen tiedostamaan kipunsa, näytti peilistä hirviön ja pisti lopulta karkaamaan paniikissa pois. Olo oli niin heikko, etten jaksanut nousta pyörän päälle ja polkea. Itkin ja yritin raahustaa kotia kohti. Kun sain oven takanani kiinni, rojahdin lattialle parkumaan ja jäin siihen - vihdoinkin turvassa.

Illemmalla raahauduin tapaamaan uutta psykiatria. Päässäni surisi ajatuksia sinne tänne, en tiennyt miten päin olisin ollut ja mitä sanonut, etten vain olisi mokannut tätä mahdollisuutta. Pelkäsin hulluna pettyväni psykiatriin sekä itseeni.

Hän osoittautui kaikeksi muuksi kuin olin luullut, hyvin erikoinen nainen. Alku näytti epätoivoiselta, mutta loppua kohden saatoin jo kuvitella juttelevani hänen kanssaan. Sanoin kerrankin suoraan mitä mieltä olen ja mitä ajattelen. Että suunnittelen lähes päivittäin itsemurhaa, että epäilen uskooko hänkään minua, että en edes tiedä haluanko terapiaa, etten usko minkään parantavan minua. Etten halua itselleni tulevaisuutta. Terapiaan suostun omasta mielestäni siksi, että voisihan tästä kuolemaa edeltävästä ajasta yrittää tehdä siedettävää. Voi olla että yritän rakentaa tuhkasta taivaan.

Hyvin hyvin rankka päivä. En edes halua miettiä yksinäistä ja tyhjää viikonloppua vielä. Tai ensi viikkoa, jolloin allekirjoittamani kuolemantuomio pannaan käytäntöön: oikea työ alkaa.