Ensin ahdistus koskee. Se sattuu ihan fyysisesti, kihelmöi ja kuristaa. Tuntuu, että henkitorvi puristuu kasaan, tekisi mieli repiä kurkku auki, jotta saisi ilmaa. Koko keho haluaa kutistua, luuhistua pieneksi tomumajaksi. Ahdistus on tuntematon uhka - sen voi aavistaa ennalta, mutta sen syyhyn on vaikea päästä käsiksi.

Kun ahdistus muuttuu niin pahaksi, että mieli alkaa irtautua kehosta, täytyy palauttaa itsensä maalliseen muotoon. Siksi minä viillän. Että tuntisin taas itseni olemassa olevaksi, lihaksi ja vereksi. Viiltäminen ei satu h-hetkellä, mutta ajatuksen selkiydyttyä kipu tulee. Sitä seuraa häpeä: mitä olen mennyt tekemään?!

Minä saan viiltää edelleen, jos tilanne sitä vaatii. Terapeutti ei voi kieltää sitä minulta. Se on ihan ok keino napata mielen viimeisestä liepeestä kiinni ja kiskoa se takaisin - kunha en viillä vahingossa liian syvään. Vakuutin kyllä terapeutilleni, että minulla on ihan toiset suunnitelmat lähtöä varten. Hän kuitenkin toivoo, ettei minun tarvitsisi tehdä niin itselleni. Ja siksi minulla on nyt rakas kiveni. Minä puristelin sitä äsken ja alkoi väkisinkin hymyilyttää. Miten paljon tunnearvoa pystyykään lataamaan noin mitättömään esineeseen!

Viime yö meni huonosti. Unessa minut valtasi pakkomielle tappaa itseni juuri sillä sekunnilla. Mielessäni oli ainoastaan yksi ajatus, joka kiersi kehää. "Ei ole mieltä jatkaa tätä elämää, kuolen kumminkin". Heräsin kuvottaviin tunnelmiin, päässäni pyöri vielä hetken kammottava sointi "kuolen kumminkin". Ei mikään yllätys, että se jätti pienen aamuahdistuksen päälle. Onneksi J osasi tällä kertaa vähän rauhoitella ja sanoa, ettei ole mitään hätää. Se oli kuitenkin vaan unta.

Istun muuten vieläkin tässä yötoppi päällä. Ei ihme, ettei viikonloppuna ehdi ikinä tehdä mitään.