Te kaksi edellistä kommentoijaa, minulla on yksi suuri sana teille: kiitos.

En kuollut en, vaikka mieli teki. Tuska purkautui vasempaan käsivarteen, haavat ammottavat nyt verisinä ja polttavina. Näin pahasti en ole koskaan viiltänyt, enkä sitä paitsi ole ylipäätään aikoihin tarttunut veitseen. Mattoveitsi uppoaa lihaan pelottavan hyvin.

Typerästi tehty, myönnän. Nyt kun mieli on vähän rauhoittunut koko teko kaduttaa. Toisaalta se pelasti minut pahimmasta hetkestä, kuin olisin herännyt todellisuuteen ja huomannut veitsen ihollani, unohtanut ahdistavat ajatukseni hetkeksi ja keskittynyt vain kipuun kädessä - toisaalta jäljet eivät lähde pois noin vain. Joudun peittelemään haavojani turhan pitkään, eikä se ole niin helppoa näillä helteillä. En voi mennä töihin esittelemään käsivarttani lyhythihaisissa, täytyy varoa ettei tutut huomaa (varsinkaan äiti) ja tunnen turhaa kipua vielä huomennakin. Kuinka tällaisen teon selittää rakkaimmilleen?

Ei ole meillä päin kriisikeskusta, enkä tiedä kehtaisinko mennä sinne koputtelemaan. Jos nekin vain sanoisivat, että "kuulehan tyttö toisilla on oikeasti paha olla". Pelkään aina ettei kukaan usko minua, olen kohdannut niin paljon halveksuntaa ja epäuskoa.

Tuskaa ja ahdistusta minä itsemurhalla haluaisin paeta, en elämää. Minullahan on kaksi maailman upeinta ja rakkainta kissaa, rakastava avopuoliso, tiedän mikä ala minulle sopisi, nauttisin kirjoista ja käsitöistä - kaikki olisi varmasti ihan ok, jos vain pystyisin nauttimaan yhdestäkin asiasta. Vanhempiani en voi muuksi muuttaa, mutta ehkä hekään eivät kaataisi maailmaani, jos maailmani olisi hieman helpompi.

Life is killing me.

Ps. Liinu, ihan oikeastiko tekisit sen?