Hei taas. Olen pidennetyllä kotilomalla, palaan vasta huomenna osastolle. Lääkärini mukaan viihdyn liian hyvin sairaalassa, sillä en ole omaehtoisesti kertaakaan pyytänyt päästä kotiin tai yrittänyt kitistä lisäpäiviä lomaan. Mitä ihmettä? Luulisi olevan vain hyvä, kun tajuan itsekin missä on turvallisinta. Ja luulisi myös, että harvoin ongelma on näin päin, eiköhän lääkäri saa jatkuvasti taistella potilaiden kanssa loma-ajoista. He pelkäävät laitostumista, tiedän sen. Alan oireilla kotona ehkä jo siksi, että olen viettänyt viime aikoina suurimman osan ajastani sairaalassa.

Tänä viikonloppuna en ole oireillut pahasti, en ole ainakaan viillellyt enkä aikonut murhata itseäni. Mieli palaisi kyllä tarttua veitsiin, varsinkin jäädessäni yksin - mutta uhka siirrosta tarkkailuun ykkösosastolle pelottaa vielä liian paljon. Olen siis tyytynyt haaveilemaan itsetuhosta. Mietin kirurginveitsiä, joita yritin "viimeisenä viikonloppuna" tilata netistä hullun kiihko silmissä. Lisää lisää pahaa tuhoa katastrofia. Saan muut kauhistumaan puheillani, vaikka se ei suinkaan ole tarkoitukseni. Kauhistutan myös itseäni. Miksi kuljen käsikynkkää kuoleman kanssa? Miksi palaan taukoamatta kolkuttamaan kuoleman ovea?

Ehkä siksi, että ikuinen uni on minun suurin pilvilinnani. Mielenrauha, jota olen etsinyt 20-vuotta kulkien välillä harhaan ja palaten sitten taas polulle. Minun suurin ongelma olen minä itse, en tule sen kanssa toimeen. Olen syyllistynyt ainakin kidutukseen, törkeään pahoinpitelyyn ja heitteillejättöön itseäni kohtaan. Reilu kuukausi sitten olin jo valmis murhaamaan.

Nyt lääkärit ja hoitajat ovat hämmentyineitä edessäni. Minua kiusaa tunne, etten osaa käyttäytyä oikein enkä olla selvästi sairas, jotta he voisivat diagnosoida minut. Tunnetilani vaihtelevat, haastaan riitaa, hakkaan turvalasia, hymyilen kuin enkeli - eivätkä he osaa sanoa mikä minua vaivaa, miksi yksikään lääke ei saa minua asettumaan aloilleni, miksi mikään ei tuota minulle tyydytystä tai anna mielenrauhaa.

Minä tiedän, että on todellakin yksinomaan heidän tehtävänsä tutkia ja hoitaa minua. Että saan olla juuri sellainen kuin olen. Mutta minä kun en koskaan haluaisi aiheuttaa toisille harmia. Hoitohenkilökunta saattaa näinä aikoina kokea edes pienen osan siitä suuresta hämmennyksestä, jota minä pieni olen kokenut itseni kanssa koko ikäni.

No, viitisen viikkoa suljetulla osastolla on jo takana. Silti, jos eteeni ilmestyisi suuri punainen nappi, jota painamalla tuhoutuisin samantien - minä painaisin.