Lounastauolla huomasin psykiatrin yrittäneen soittaa minulle.

Minun reaktio: "Haa, varmasti minun aikani täytyy ´valitettavasti´ perua, hähhää. Jippii, minun ei tarvitsekaan tänään mennä juttusille, ei saada terapian jälkeen kohtausta ja viiltää veret roiskuen! wuuuhuu!" Näin siis luulin...

Totuus selvisi tekstiviestillä: psykiatri ei ollut soitellut peruuttaaksen aikamme, vaan kysyäkseen jotain. Hmmm...mitä hittoa??! Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että hän varmisti minun olevan hengissä. Kyllä, niin sen täytyy olla. Mitä järkeä hänen olisi varautua terapiasessioon jos potilas makaisi esimerkiksi sentin kappaleina junaradalla? Tai pillerimössö vatsassa sängyllä.

No valitettavasti olen täällä vieläkin.

Yksinäinen viikonloppu tulossa (J reissussa), joten pääsen testaamaan uutta mattoveistäni. Ostin paremman ja terävämmän eilen, sitä en tainnut kertoa. Sellaisen pienen ja näppärän, jolla saa tuhoa aikaan. Hypin seinille jo riemusta!

Olen niin pirun sekaisin taas, huh huh.