Kliseisesti sanottuna minä elän syödäkseni. Ruokin itseäni kun olen väsynyt ja omasta mielestäni "ansainnut" jotain hyvää, ahmin kun olen innostunut, syön ahdistukseen ja levottomuuteen - ainoastaan syvät masennuskuopat vievät ruokahalun. Tunnen hyvin harvoin oikeaa nälkää, sillä mahalaukkuni ei ehdi olla koskaan useampaa tuntia tyhjänä.

Käytän ison osan ajastani syömisen ja sen hakemisen suunnitteluun. Paikkakunnallani on muutaman minuutin matkan päässä kaksi kauppaa ja kymmenen minuutin matkan päässä kolmas kauppa. Vuorottelen näiden välillä, jotta voin valehdella aina jokaisessa ostavani viikon ruoat kerrallaan. Selittelen kassalle olemattomista vieraista, juhlista tai viemisistä ja uskon melkein itsekin, ettei kaikki ruoka ole minua varten.

Joskus ostan kaupasta salaattia ja porkkanoita ihan vain vastapainoksi rasvaiselle mörskälle, jota korini on pullollaan. Ihan sama syökö niitä kukaan, kunhan ihmiset eivät saa tietää kuinka kammottava ruokavalioni on. Pälyilen hyllyjen välissä näkyykö tuttuja, sillä niiden nähden en kehtaa ostaa mitään. Kaupassa asiointia ei yhtään helpota se, että jännitän ihmisiä ja hälinää. Tarpeeksi masentuneena en edes jaksa raahautua puotiin, joten jotain hyvää siinäkin on.

Jos tiedän jääväni esimerkiksi tiettynä viikonloppuna yksin, alan hyvissä ajoin suunnitella herkkuja mahani täytteeksi. Haaveilen ja listaan ruokia tuntitolkulla ja nautin jo tästä vaiheesta ylenpalttisesti. Kun odotettu aika sitten koittaa ja kauppajärjestelmä on hoidettu (teen myös eri listat jokaista kauppaa varten, jos käyn samana päivänä jokaisessa: esim. hampurilaisia ja kurkku niiden vastikkeeksi kaupasta nro 1 jne), istun pöytään ja alan mässyttää. Ja siinä touhussa ei sitten olekaan mitään rajoja eikä järkeä - syön itseni ähkyyn ja euforiaan.

Olen kokeillut oksentaa ahmimani ruoat, mutta en kerta kaikkiaan onnistu kakistamaan niitä ulos. Ainoastaan silloin, kun olen ahminut niin paljon että oksennus purskahtaa väkisin. Olen kokeillut myös olla nielemättä ruokia, vain pureskellut, mutta haluan kokea sen tunteen kun ruoka matkustaa alas vatsaan asti.

Tämän kaiken jälkeen inhoan itseäni enemmän, oloni on niin fyysisesti kuin psyykkisesti huono. Vihaan peilistä tuijottavaa porsasta, mutta sekään ei auta. Useimmiten käy juuri niin, että kun saan jonkin todisteen löllyvästä ulkonäöstäni (huomaan itseni liikkeen ikkunasta tai mitkään housut kaupassa eivät riitä peittämään alavartaloani) - ahmin entistä enemmän häpeään.

Kaiken tämän teen tietenkin salassa tai ainakin muka salassa, kyllähän J joutuu tähän ralliin mukaan. Minun on vaikea syödä seurassa, joten en sitä harrastakaan. En enää tiedä, mikä on normaaliannos ruokaa, sillä voisin yksin syödä vaikka kuution pastaa. Seurassa syöminen on myös ihan motorisesti vaikeaa, kun mietin jokaisen suupalan ja liikkeen tarkkaan. Ruoka ei tahdo päätyä suuhun, vaan paidalle ja poskelle. Siksi vihaan myös ruokatunteja töissä, kituutan yleensä yhdellä leivällä - se on helppo syödä ja ainakin sopiva määrä. Ja taas kotiin päästyäni onkin hyvä syy syödä vähän enemmän...

Nimimerkki "Juhannus yksin ja rituaalit suoritettu"