Nyt jos olisin koira, olisin hampaat irvessä, ikenet rutussa ja syvältä kumpuaisi raivokas murina. Ottaa päähän ihan rankemman sorttisesti.

Vihani leiskahti aamulla seurattuani muutamaa asiakasta tiskin takaa. Äiti raahasi neljä lastaan tänne ja asettui toiseksi nuorimmaisen pojan kanssa lukemaan. Vanhin meni yksin istumaan nurkkaan ja silmäili kirjoja, toiseksi vanhin istui vain ja pienin jäi hämmentyneenä töröttämään äidin viereen.

Kaikki istuivat mykkinä, kunnes äiti alkoi hartaasti lukea ja esittellä kirjaa tälle yhdelle kersalleen. Poika meuhkasi innostuneena ja kysyi sekunnin välein miksi ja komensi siskoaan antamaan lisää kirjoja. Koko ajan tämä yksi ainoa lapsi oli kaikkien huomionkohteena. Pahinta oli kuitenkin se, että pienin tyttö - joka yritti puhua äidilleen ja jopa nyki tätä hihasta - jäi täysin huomaamattomaksi. Äiti ei edes katsonut tyttöön päin! Ei kieltoja, ei mitään.

Minua alkoi pänniä niin armottomasti, että teki mieli kalauttaa äitiä! Ei lapsistaan voi valita yhtä keisariksi, jota kaikkien tulee palvoa! Äiti oli ylimielin kävelevä p*skakasa, minäkin sain suuret valitukset huonosta valikoimasta ja saniaisen väärästä asennosta. Räyh!

Vai olisikohan minun pitänyt vaivihkaa nostaa helmaa ja näyttää reittäni - että tällaista unohdettu lapsi sitten aikuisempana tekee itselleen, kun hakee turvaa, kun kukaan ei rakasta. Olkoonkin, etten tiedä tapauksen taustoja, mutta jo muutaman kohtauskerran jälkeen nainen inhottaa minua. Tekisi mieli pelastaa pienen keisarin alamaiset.

Tämän jälkeen eräs toinen tyttö saapuu isosiskonsa kanssa. Pikkutyttö on aina niin vilpittömän iloinen ja hassu, että pisti heti silmään kun hän ilmestyi huonoissa vaatteissa, tukka takussa ja silmän alla punainen naarmu. Ei kuulunut höpöttelyä, ei myllätty hyllyjä - tyttö oli kuin haamu. Mitähän on tapahtunut? Voi olla, että tytöllä oli huono aamu ja äidillä myös, mutta tuntien perheen tilanteen ei voi olla miettimättä kauheita...

Joiltakin ihmisiltä pitäisi laittaa piuhat ristiin tai kalterit jalkoväliin ja estää lastenteko. Kukaan ei ole täydellinen äiti tai isä, mutta voisihan sitä edes yrittää kun on kerran penskoja tehty. Vanhemmilla on rajaton valta: he voivat ohjata lastansa turvallisesti kohti omaa elämää tai toisaalta tuhota pienen ihmisen jo alkutaipaleella.

Näkökantani kuulostaa varmaankin juuri niin lapselliselta ja tietämättömältä kuin se onkin. Olenhan vasta kaksikymmentä ja lapseton. Mutta tämä on minun kantani. Minun, jolla itselläni on karvaita kokemuksia lapsuudesta. Minun, joka tiedän miltä turvattomuus tuntuu ja mihin se johtaa.

Ihme ylipäätään, että kirjoitan tässä. Eilinen ahdistus ja hulluus oli ennennäkemätöntä, tahdoin luovuttaa. Ainoa syy, miksi en sitä tehnyt ja miksi minun täytyy valmistautua ehkä luopumaan siitä pakoreitistä on kissat ja J. Eilen näin oman hulluuteni J:n katseesta ja tunsin armotonta tuskaa tietäessäni kuinka paljon häntäkin sattuu aina kun minua. Hän rukoili minua lopettamaan viiltelemisen ennen kuin käy pahasti, mutta sitä en voi luvata. En ole myöskään valmis luopumaan itsemurhasta, aion pyöritellä sitä edelleen mielessä, sillä ajatus siitä lohduttaa. Ehken vain puhu siitä enää yhtä paljon.

Viiltäminen on ainoa keino, joka helpottaa edes vähän. Yritin eilen muitakin konsteja: istuin nurkassa ja huusin suoraa huutoa, taoin päätä ja käsiä seinään, itkin silmät pihalle, häiritsin ystäväni lomaa toisella puolen maapalloa viestillä ja puhelulla. Koska viiltelysessioni käyvät entistä rajummiksi, juodun nyt peittämään ison osan vartalostani. Haavat on kipeitä ja ne tuntuvat ratkeavan.

Reiteni iholla lukee verinen kysymys "miksi?" , sillä minä en jaksa enää ymmärtää.