Jälleen kerran kiitän ja kumarran kommenteista, en valitettavasti millään jaksa tulla kommentoimaan takaisin. Se tuntuu ihan ylivoimaiselta juuri nyt. Hyvä kun sain koneen auki ja jos vielä jaksan kirjoittaakin pari riviä.

En ole tehnyt mitään muuta kuin lukenut ja nukkunut. Kaksi kirjaa ja tuntien nokosia lauantaiaamusta lähtien. Kissat turnuttavat mielellään kainalossa - taitavat hämmästellä ja iloita kun on jatkuvaa uniseuraa. Ja kun nyyhkytän salaa peiton alla, pieni karvainen nenä ilmestyy nuuhkimaan ja karhea kieli lipaisee poskesta - väkisinkin siinä liikuttuu.

En ole avannut edes verhoja, vihaan typerää aurinkoa ja varsinkin lintuja, jotka laulavat mielenvikaisina. Oma vikansa jos on kumppani hankkimatta, tarvi minun ikkunan alla karjua.

Näinköhän kaksi viikkoa sairaslomaa todella riittää? Psykiatri ei vielä halunnut laittaa enempää, minulla kun on tapa vetäytyä entistä enemmän erakoksi jos ei ole pakollista menoa päivittäin (jonka saan työstä). Kynnys töihinpaluuseen ei saa vielä tässä iässä nousta suureksi. Pläp pläp, aivan sama minulle, kunhan saan nukkua rauhassa.

Yksi huono puoli tässä on. Minä olen tilanteen pakosta meidän talouden ylläpitäjä: ainoa kaupassa kävijä, siivooja, ruoanlaittaja, kissojen hoitaja - oikeastaan kaiken mahdollisen tekijä. Mieheke ei pysty tekemään juuri mitään, minä hoidan kaiken muun ohella häntäkin. Nyt kun en jaksa tehdä yhtään mitään, alkaa huusholli ja tilanne riistäytyä pahasti käsistä. Tarvittaisiin ulkopuolista apua, mutta ei kukaan jouda, kun kerran taloudessa on yksi "terve" ihminen - minä.

Ja vielä kerran: ei kiitos kristilliselle näkemykselle, en ole kiinnostunut. Kummallista kun ei kohteliasta pyyntöä voida noudattaa.