Juuri nyt voisin olla ystäväni ylioppilasjuhlissa, juoda kuohuviiniä ja nauttia tuttujen seurasta ja kauniista päivästä. Mutta se tyttö, joka olisi kipittänyt onnellisena juhliin ja iloinnut tuttujen kanssa, on kadonnut. Tilalla on jotain, mitä en itsekkään tunnista. Se olen kai minä.

Minä, joka pilaan kaiken ja vajoan yhä syvemmälle. Viikon päästä pitäisi aloittaa kesätyö ja jaksaa pinnistellä 8 viikkoa. Joskus noin mitätön aika voi tuntua loputtomalta. En vielä edes tiedä miten aion selviytyä ensimmäisestäkään päivästä. Pystynkö olemaan itkemättä ja sekoilematta? Vaikuttaa mahdottomalta, kun en selviydy edes kaupasta ulos ilman että henki loppuu ja huimaa.

Odotan jotain ihmettä tapahtuvaksi, joka lopettaisi tämän oravapyörän. Pomo kysyy iloisena tehdäänkö me milloin se työsopimus ja minä en pysty sanomaan etten halua mitään sopimusta. Etten pysty nyt töihin. Sen sijaan toivon jääväni auton alle, katkaisevani koipeni, käteni, ihan mitä vaan.

Olen toivonut murtavani nilkkani viime päivien aikana hyppäämällä rappusilta alas huonoon asentoon, mutta itsesuojeluvaisto ilmeisestikin estää tällaisen, sillä päädyn aina tukevasti molemmille jaloilleni nilkat suorana. Tiedän tämän kuulostavan todella typerältä ja epätoivoiselta, mutta sitä olen juuri nyt. Haluan mitä vaan, joka vapauttaa minut työsopimuksista ja kaikesta johon en pysty. Sillä en voi sanoa olevani niin masentunut, etten jaksa. Tarvitsen syyn, joka on helpommin sanottavissa ja selkeä kaikille.

Sisälleni on kasvanut musta aukko: sitä ei voi nähdä, mutta se imee minusta kaiken ja jättää jäljelle tyhjän kuoren.

Voisiko joku ajaa ylitseni?