Olin melkein unohtanut miten ihanaa elämä koiran kanssa on.

Minun 11-vuotias rouvani on ollut mitä mainiointa juhannusseuraa. Se on vanhuuttaan muuttunut jääräpäiseksi ja haluaa toimia tuttujen rutiiniensa mukaan, mutta muuten tunnistan siinä ihan saman hassun töhöttäjän kuin ennenkin. Ikinuori veteraani nukkuu sitkeästi sängyllä, eikä inahdakaan vaikka kuinka tönisi alas. Yöllä se liimautuu kylkeen ja käy "omalle paikalleen" vaikka kissa olisikin litskana sen luisevan takapuolen alla. Minä nukun kiltisti kyljelläni, sillä kun yritin työntää koipia pois suustani, sain osakseni tylsistyneen huokaisun ja silmien muljautuksen.

Koira rytmittää mukavasti päivän. Aamukuudelta se tahtoo ruokansa, ei yhtään myöhemmin. Luulin voivani jatkaa unia komennettuani sitä pitämään nokkansa kiinni vielä ainakin pari tuntia. Höpö höpö, kun ruoka on aina saatu kuudelta, niin se saadaan myös nyt. Sitkeä töniminen, vinkuminen, aivasteleminen ja tuijotus jatkuivat siihen asti kunnes rouva sai kupin nenänsä eteen. Hohhoijaa, suunnistin takaisin sänkyyn.

Mutta aamuruoan jälkeen on aina päässyt pissille ja nuuhkimaan yölliset jäljet. Naapurin kissa on saattanut taas ulkoiluttaa pentujaan, pakko päästä ulos! Ja pakkohan sitä on mennä, en voi katsoa noihin verestäviin silmiin yhtään pitempään. Tuhkitaan joka kolo ja kuovitaan maata tärkeän näköisenä. Onhan tätä reviiriä vahdittu jo yli vuosikymmen.

En olisi uskonut saavani raahauttua takapuoltani kovin pitkälle lenkille, niin vähälle on kaikki ulkoilu ja liikunta jäänyt viime aikoina. Mutta minkäs teet, kun remmin päässä on eloa ja tarmoa vaikka toisille jakaa. Yhtäkkiä huomaan jalkojeni tosiaan vielä osaavan tepsutella reippaasti ja kävely kauniilla säällä iloisen seuralaisen kanssa osoittauutukin ihan mukavaksi. Kotiin päästyämme katson kelloa, kävelimme yli tunnin! Aika saavutus tällaiselle laiskamadolle ja koiravanhukselle. Seuraavana päivänä päätän kävellä niitä teitä, mihin koira milloinkin kiskoo - lopputuloksena onkin mutkikas ja normaalista poikkeava lenkki. Mutta koira on silminnähden innoissaan ja saa minutkin paremmalle mielelle.

Illalla kun itken sohvalla, koira hyppää viereen ja painaa päänsä polvelle. Se ei tee mitään, on vain siinä ja pyörittelee isoja silmiään.

Minä niin rakastan tuota otusta, voisinpa viedä sen tänään mukaani kotiin.