En kirjoittanut eilen, sillä en tiennyt mitä sanoa. Liian paljon kaikkea mielessä, liian paljon sellaista mitä ei jaksaisi ajatella. Blogiin kirjoittelun suurin hyöty on juuri se, että saa omat ajatukset jotenkin kasattua. Mutta joskus se on vaikeaa.

Sairasloman toiseksi viimeinen päivä menossa. En keksinyt yhtäkään syytä nousta sängystä, joten makasin siellä kuin mato tähän asti. Vuorokausirytmi on ihan sekaisin, väsyttää jatkuvasti. On turta olo, mikään ei tunnu miltään. En saa kiinni mistään, eikä tee mieli tehdä mitään. Makaan vaikka lattialla tunnista toiseen enkä keksi syytä siirtyä sohvalle tai tehdä jotain.

Pelkään perjantaita. Olen yrittänyt olla ajattelematta sitä ja katsoa vain mitä tapahtuu. En vain tiedä toimiiko se kovin hyvin. Olisin voinut saada lisää sairaslomaa, mutta psykiatrin mielestä nuoren ihmisen ei kannata vieraantua vielä työelämästä. Että jos vain jotenkin jaksaa töissä, virkistyy siinä samalla.

Jos olisin järkevä ja ajattelisin kerrankin itseäni ensin, en menisi töihin. Mutta koska olen suorittaja, en voi jättää työpaikkaa pulaan. Olen kuullut riittävän monta kertaa miksi he haluavat juuri minut: ahkeran, tunnollisen, pidetyn, jämptin ja iloisen kesäapulaisen. Totuus on aivan toista, jännä miten vähän ihmiset todella huomaavat. Olen siis valmis uhraamaan itseni työpaikan puolesta. Marttyyri mikä marttyyri.

Jalka ei ole toivomuksista huolimatta katkennut, näytän edelleenkin oksettavalta, pelkään naapureita, en jaksa elämääni. Tuntuu kerta kaikkiaan pahalta. Mutta jostain syystä en ole syönyt rauhoittavia yhtä paljon kuin ennen. Tässä kirjoituksessa ei ole päätä eikä häntää, mutta ehkä se ilmentääkin tämän hetken mielialaa paremmin kuin uskonkaan.