Läski, läskimpi, minä. Olen inhottava, ihrainen, talipallo. RUMA. En voi katsoa peiliin, sillä turpea naamani pelottaa minua.

Psykologi kysyi aikoinaan mitä tarvetta jatkuva mässäily palvelee, mikä pitää sitä yllä. Ei ainakaan nälkä, ahdistus ehkä, mutta todellisuudessa en tiedä. Muuten varmasti osaisin hallita syömistä. Hän kysyi myös, ahminko siksi että muuttuisin todella niin iljettäväksi kuin minä näen itseni. Yritänkö pitää ihmiset loitolla minusta uskottelemalla ettei minua kannata edes lähestyä, kun olen niin kammottava. En tiedä.

En voi sietää kosketusta. En halua itse koskea kehenkään ihmiseen enkä että minua kosketaan. Kissoja tai muita karvaisia eläimiä voin nutata mielinmäärin, mutta en toisen ihmisen rasvaista ihoa, likaisia korvia, kuppaista päänahkaa - yök. Tämä voisi kuulemma nimenomaan johtaa siihen, että syön itseni muodottomaksi pulleroksi - sittenhän kukaan ei kokisi tarvetta hipelöidä minua. Että anorektikot saattavat ajatella laihduttavansa itsensä pois, ettei kukaan pääse lähelle. Ja minä ahmin itseni kauemmas muista.

Sain muuten taas puhelun lääkärikeskuksesta - reumalääkäri siirtyy heinäkuulle. Hienoa.